Olympus Has Fallen on toinen vuoden 2013 “Valkoiseen taloon hyökätään”-elokuvista. Jo tämä herättelee elokuvaintoilijan mielenkiinnon, sillä pakkohan se on nähdä, kuinka erilaiset elokuvat aiheesta saadaan aikaan. Olympus has Fallen on hienon nimensä lisäksi varustettu myös hienolla näyttelijäkaartilla. Gerard Butler, Aaron Eckhart ja Morgan Freeman takaavat katsojalle tuttuja kasvoja muuten hieman tuntemattomamman näyttelijäkaartin seassa.
Elokuvan juoni on hyvin ajankohtainen. Pohjois-Korea isottelee Etelä-Korealle ja Yhdysvallat tukee tietenkin kumppaniaan. Kun oikeassa elämässä suuren ja mahtavan Pohjois-Korean uhittelu jäi tosiaan vain uhitteluksi, tapahtuu Olympus Has Fallenissa hieman enemmänkin. Kun Etelä-Korean pääministeri on vierailulla Yhdysvalloissa keskustellakseen presidentin (Eckhart) kanssa, ilmestyy lentotilaan yllättäen tunnistamaton kone, joka jatkaa matkaa varoituksista huolimatta. Tästä alkaa pahojen aasialaisten terroristien hyökkäys Yhdysvaltojen tärkeintä symbolia, Valkoista Taloa, kohtaan.
Mike Banning (Gerard Butler) on entinen erikoisjoukkojen sotilas, Army Ranger, joka työskentelee valtionvarainministeriössä eräiden ikävien tapahtumien johdosta. Paperihommat ei oikein maistu entiselle presidentin turvamiehelle, joten elämä saa jälleen uutta merkitystä, kun yllätyshyökkäys tapahtuu. John McClane, ei kun sittenkin Mike Banning on valmiina.
The Raid: Redemption osoitti hienosti sen, että loistavaa toimintaa pystytään tekemään pienellä alueella, joka The Raidin tapauksessa oli kerrostalo. Die Hard osoitti saman asian jo 80-luvulla. Olympus Has Fallen sijoittuu samalla tavalla pienelle alueelle, tällä kertaa Valkoiseen Taloon. Hmhh; pahikset ovat vallanneet talon, virkavalta ei pysty tekemään mitään ja pahikset hallitsevat tilannetta ja ovat varautuneet lähes kaikkeen. Mutta eivät kuitenkaan ihan jokaiseen asiaan, sillä rakennuksessa kuitenkin on yksi mies, joka voi pelastaa koko tilanteen. Kuulostaa melko tutulta, joten ei ole ihme, että elokuvaa on luonnehdittu termillä “Die Hard Valkoisessa Talossa”.
Elokuvan juoni ei siis todellakaan tarjoa mitään ihmeellisyyksiä, mutta ei sen tarkoituksenakaan se ole. Elokuvan tarkoitus on vain olla toimintaa, ja sitä elokuvassa kyllä riittää. Ryminää on alusta asti kiitettävästi ja vaikka homma välillä melko yliampuvaa onkin, on toiminta pääsääntöisesti ihan kivan näköistä. Toiminnankin osalta juoni on välillä naurettavankin surkeaa. “Ammattilaiset”, eli Valkoisen talon agentit ovat toiminnan tullessa kuin poroja auton valokiilassa. He jähmettyvät paikoilleen ja katsovat ihmeissään kauempana näkyvää varmaa kuolemaa. Ja kun nämä ammattilaiset vielä kuulevat, että ulkona ammutaan vähän raskaammilla aseilla, niin mitä he tekevät? Sen mitä, jokainen ammattilainen varmasti tekisi; juoksevat suoraan tulta päin. Tähän kun yhdistetään vielä Butlerin epätoivoinen “NOOOO”-huuto, niin se saa katsojan miettimään, että onko kyseessä nyt oikeasti vakavasti otettava elokuva, vai Steven Seagallin B-luokan toimintayritelmä. Ilmeisesti kuitenkin kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto, vaikka välillä katsoja odottaakin Steven Seagallin ilmestymistä ruutuun – turhaan.
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat onneksi sentään ihan hyvää tasoa. Butler on jopa vakuuttava roolissaan ja miehelle voisi toimintarooleja suoda kyllä entisestään. Tokihan mies sortui välillä romanttisiin komedioihin, mutta jostainhan se on elantonsa ansaittava. Mike Banningin rooliin olisi ollut monia muita sopivampiakin ehdokkaita, mutta Butler hoitaa hommansa hyvin. Eckhart on vakuuttava Yhdysvaltain ykkösmiehenä ja aina loistava Morgan Freeman hoitaa tonttinsa jälleen sillä tutulla ja turvallisella varmuudella. Rick Yune hoitaa roolinsa pääpahiksena varsin hyvin, vaikkakaan hän ei nyt mihinkään oscarin arvoiseen suoritukseen ylläkään.
Toiminta on hyvää, näyttelijät hoitavat työnsä hyvin ja muutenkin elokuva on varsin viihdyttävä. Miksi se ei siis ole 2010-luvun Die Hard? Syitä nyt on monia. Juonessa on Butlerin läpimentäviä aukkoja ja typeryyksiä. Eihän Valkoisen Talon valtaukseenkaan mennyt kuin 13 minuuttia. Kyseessähän on vain Yhdysvaltain voiman ja kunnian yksi tärkeimmistä symboleista. C’moon, 13 minuuttia?
Katsoessa jää myös jotenkin sellainen kuva, että edes elokuvan tuottajaporras ei ole tiennyt, että onko elokuva nyt oikeasti synkempi ja raaempi elokuva, vai sittenkin Die Hard-tyyppinen hieman kevyempi toimintapätkä, jossa päähenkilö nakkelee nasevia one-linereita, ja se näkyy myös elokuvassa. Välillä mennään selkeästi raaemmalla linjalla ja porukkaa putoaa niskalaukausten ansiosta. Välillä taas Banning yrittää olla John McClane ja kiroillen uhoaa pahalla aasialaispomolle.
“Lets play a game of “Go Fuck Yourself”, you go first”.Loppuyhteenvetona voitaneen sanoa, että potentiaalia olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta kukaan ei osannut käyttää sitä. Näyttelytyö ja toiminta ovat pääsääntöisesti todella hyvää, mutta juonessa on typeryyksiä ja aukkoja vähintään yhtä paljon kuin Steven Seagallin uudemmissa toimintaelokuvissa. Elokuvalta puuttuu selkeä linja, jonka takia se hajoilee vähän liikaakin. Tärkeintä tietenkin on se, että elokuva on loppujen lopuksi ihan viihdyttävä toimintapätkä, jonka parissa viihtyy varsin mukavasti sen parituntisen keston ajan.
Channing Tatumilla ja Jamie Foxxilla on mahdollisuus näyttää, miten tällainen elokuva tehdään hyvin. Sitä odotellessa kannattaa kuitenkin katsoa myös Olympus Has Fallen, sillä vioistaan huolimatta se on ihan kelpo toimintaelokuva.
