Tammikuussa 1929 Roomassa, Italian pääkaupungissa, syntyi poika, joka tulisi myöhemmin mullistamaan koko tunnetun elokuvakulttuurin. Poika oli nimeltään Sergio Leone. Leonella oli sammumaton intohimo elokuviin osittain sen vuoksi, että tämän molemmat vanhemmat työskentelivät alalla. Leonen omaperäistä tyyliä on kehuttu monesti jopa niin sokaisevan hienoksi, että hänen ohjaustöitään voisi kutsua virheettömiksi. Hän todellakin panosti elokuviinsa. Leone tunnetaan ehkä parhaiten vuonna 1966 valmistuneesta spagettiwesternistä ”Hyvät, pahat ja rumat”, joka on yksi elokuvamaailman merkkipaaluista ja sitä on kutsuttu parhaiten ohjatuksi elokuvaksi ikinä. No, tästähän ollaan montaa mieltä, mutta ainakin allekirjoittanut uskoo elokuvan olevan yksi parhaiten ohjatuista pätkistä koskaan, muttei välttämättä parhas kuitenkaan. Leonesta puhuttaessa unohdetaan monesti herran viimeiseksi jäänyt eeppinen mestariteos, ”Once Upon a Time in America – Suuri gangsterisota”, joka ainakin omasta mielestäni on kaikilta osa-alueiltaan Leonen kirkkainta mestariteosta hieman parempi,. Ohjaus on siinä viimeistellympää ja harkitumpaa, musiikkia on käytetty vieläkin hienommin ja vieläkin paremmissa kohdissa sekä elokuvan juoni on parempi.
Köyhien juutalaiskortteleiden poika, Noodles (Robert De Niro) palaa kolmenkymmenenviiden Buffalossa vietetyn vuoden jälkeen vanhaan kotikaupunkiinsa, New Yorkiin. Noodles palaa muistoissaan vuosikymmenten taa, jolloin oli kavereidensa kanssa vielä nuori (Scott Tiler). Silloin, noin 1920-luvun tienoilla, nämä nuoret pojankoltiaiset tekivät pikkurikoksia ja juoksentelivat poliisia karkuun pitkin köyhän kaupunginosan katuja. Poikien elämä ei ollut ollenkaan helppoa, sillä näiden nuorien ”bisneksiä” häiritsi paikallinen kovanaama, Bugsy (James Russo), joka tunnettiin siitä, että hän lahjoi paikallista poliisia, ”Fatfacea” (Richard Foronjy). Bugsysta muodostui harmia Noodlesille ja tämän kaveriporukalle, joka muodostui Maxista (nuorena: Rusty Jacobs ja aikuisena: James Woods), ”Patsystä” (James Hayden, Brian Bloom) sekä ”Cockeyestä” (William Forsythe, Adrian Curran). Erään harmin vuoksi Noodles, jonka oikea nimi on David Aaronson, joutui vuosiksi kiven sisään.
Päästyään vuosien päästä linnasta, ei kestä kauaakaan kunnes Noodles on tavannut kaikki vanhat tuttunsa, sekä muutaman uudenkin. Uusien persoonien tapaaminen johtaa timanttiryöstöön, joka äityy asteen verran vakavammaksi.
Elokuvahan ei varsinaisesti kerro täysin oikeasta mafiasta, sillä tapahtumat sijoittuvat juutalaisten asuttamaan kortteliin sekä päähenkilöt ovat juutalaisia, joiden alkuperä on kuitenkin selvästi italialaista. Ja kuten me kaikki tiedämme, aito ja alkuperäinen mafia, eli ”Cosa Nostra” tulee Sisiliasta ja rantautui Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa. Tosin Mario Puzon romaanissa ”Kummisetä” mainitaan, että eräs Yhdysvaltain vaikutusvaltaisimpiin perheisiin kuuluvan perheen don olisi ottanut miehikseen pelkkiä juutalaisia.
Elokuva starttaa joidenkin mielestä ehkä hieman liian hitaasti, mutta allekirjoittaneen mielestä alun tempo on juuri kohdillaan; Suuren gangsterisodan aloittavat hitaat, kohtalaisen pitkät ja tunteikkaat kohtaukset, joiden kuvakulmat on aseteltu loistavasti, ja joita Ennio Morriconen säveltämä kaunis musiikki kuljettaa. Musiikista vielä sen verran, että se muistuttaa omasta mielestäni suuresti sitä tunnussävelmää, joka on kuultavissa japanilaisen Akira Kurosawan elokuvassa ”Yojimbo – onnensoturi”.
Elokuvan ohjauksen taso on luonnollisestikin mitä mainiointa, sillä sen tekijänä on sama mies, joka on ohjannut mm. elokuvat: ”Hyvät, pahat ja rumat” sekä ”Huuliharppukostaja.” Suuri gangsterisota on hitaasti etenevä, pitkä ja eeppinen mestariteos, joka ainoana mafiaelokuvana voi haastaa maailman parhaan trilogian, ”Kummisedän”, kaksi ensimmäistä osaa 1970-luvulta. Coppolan tavoin Leone onnistuu luomaan elokuvastaan hieman kirjamaisen ja tunteikkaan teoksen, joka pystyy nostamaan erilaisia tunteita pintaan. Näitä tunteita ovat ilo, suru ja haikeus, vanhojen ”hyvien” aikojen kaipuu. Termi ”kirjamaisuus” tulee siitä, että elokuva on (jo ennestään useaan kertaan mainittua) hidastempoinen ja rauhallinen, sellainen, jonka kohtausten välissä ihastukseltaan kerkiää ajatella elokuvassa esiintyviä asioita oman päänsä sisällä.
Suuressa gangsterisodassa nähtävät roolisuoritukset ovat tietenkin ensiluokkaisia. Robert De Niro hoitaa sekä parikymppisen että kuusikymppisen Noodlesin roolin erinomaisesti. Mies tekee elokuvassa parhaan roolisuorituksensa sitten vuoden 1974, jolloin kaveri nähtiin nuoren Vito Corleonen roolissa elokuvassa ”Kummisetä Osa II”. Tälläkään kertaa ei ole roolisuorituksen puhtaudesta, inhimillisyydestä tai loistavasta tulkinnasta pulaa – miehen voi huomata panostaneen jälleen kerran roolinsa täysillä. Myös nuoren Noodlesin roolissa nähtävä Scott Tiler suoriutuu nuoresta iästään huolimatta roolistaan kuin valettu, siis loistavasti.
Muita maininnanarvoisia suorituksia nähdään sellaisilta herroilta kuin Rusty Jacobs sekä James Woods, jotka molemmat näyttelivät Noodlesin parhaan kaverin, Maxin, roolia. Nämä kaksi näyttelijää saavat luotua mukavan ja eloisan hahmon, johon on vaikea olla samaistumatta, varsinkaan siihen teini-ikäiseen. Elokuvassa nähdään myös kaksi tunnettua (De Niron lisäksi siis) näyttelijää; Burt Young, joka muistetaan kuusiosaisen ”Rocky”-elokuvasarjan ihastuttavana koomikkona, Pauliena. Toinen näistä taas on Joe Pesci, joka tunnetaan ehkä parhaiten Martin Scorsesen 1990-luvulla ohjaamista mafiaelokuvista ”Mafiaveljet” sekä viisi vuotta myöhemmin ilmestyneestä Vegasiin sijoittuvasta elokuvasta ”Casino”. Niissä Pesci näytteli koomista mutta äkkipikaista moottoriturpaa.
Elokuvan kässäri on loistava, siihen on saatu mahdutettua eri aikakausia ja erilaisia hahmoja, jotka jokainen ovat jollain asteikolla uskottavia ja ihastuttavia. Suuren gangsterisodan dialogi puolestaan on uskottavaa ja nerokasta, vaikkei vedäkään vertoja sellaisten miesten, kuten Quentin Tarantinon, Francis Ford Coppolan sekä Mario Puzon kynäilemille dialogeille.
Elokuvalle plussaa tuo myös se, että suurin osa kohtauksista on kuvattu päivänvalossa, joka luonnollisestikin tuo elokuvaan valoa. Se näyttää siis ulkoasultaan joltain ihan muulta kuin toiset kehutut serkkunsa ”Kummisetä” ja ”Mafiaveljet”. Elokuva sijoittuu näiden kahden edellä mainitun väliin; se ei voi yltää samalle mestarilliselle tasolle kuin ensiksi mainittu ja tämän ensimmäinen jatko-osa, mutta se voittaa leikiten tuon viimeksi mainitun, todella yliarvostetun elokuvan. Kiitos ja kumarrus – oli vain älyttömän loistava elokuva.
