Haluatko nähdä pönötystä? Haluatko samaan kuvaan Batmanin, Aquamanin, Wonder Womanin, Flashin, Cyborgin ja Supermanin? Haluatko heidän näyttävän tuimilta, kun Maata uhkaa piikkisian, peilipallon ja jonkin vapaapainimaailman staran näköinen risteytys, jonka puhe kuulostaa kuin Helvetin syvyyksistä kaivetun sovelluksen prosessoimalta? Haluatko nähdä melkein nelituntisen ja melkein neliöksi rajatun leffan ihmekuutioista? Jos vastasit edes kerran myöntävästi edellisiin, Justice League vm. 2021 on sinun juttusi.
Vuoden 2006 kuvausta spartalaisten voimankoitoksesta, eli leffaa nimeltä 300, on moitittu pinnalliseksi näkemykseksi. Sen ohjannut Zack Snyder on kuitenkin eittämättä auteur, omaääninen tarinankertoja, joka sopii suurhenkilöistä kertovien eeppisten elokuvien ruoriin. Tämä heebo on hyvässä ja pahassa elokuvateollisuuden Jacques-Louis David (ts. se kaveri, joka maalasi Napoleonin hulmuavaan viittaan ja etukaviot ilmassa kohti Alppeja suuntaavan ratsun selkään). Hänen käsissään sankarimyytti paisuu ja turpoaa varmasti. Toisaalta taiteilijan näkemys voi johtaa myös ähkyyn.
Kun tällaista taiteilijaa kohtaa iso tragedia, se saattaa kaikua hänen fanijoukkoihinsa asti. Snyderin piti tehdä supersankariraina Justice League jo vuodelle 2017. Mutta kesken tuotannon hänen tyttärensä otti henkensä, eikä sellaisessa tilanteessa normaali ihminen tietenkään jaksa taistella ison projektin kanssa. Justice Leaguen vetovastuu siirtyi silloin Snyderin kollega Joss Whedonille. Molemmat tunnettuja ammattimiehiä, mutta studiolta kyseenalainen päätös pestata näin erilainen tyyppi toisen tilalle. Siinä missä Snyder maalaa vakavan siniharmaalla, Whedon vetelee aurinkoisen kellanoranssilla. Tai siinä missä Snyderistä ei ole kuulunut pahaa sanaa henkilönä, Whedonin maine on sittemmin mustunut kuin pihlajapuun viimeinen marja kylmänä kevättalvena.
Snyderin oman elämän tragediasta tuli hänen fanikuntansa tragedia, kun vuoden 2017 Justice League ei näyttänytkään siltä kuin odotettiin. Muutama vuosi fanien ankaraa kampanjointia, sekä Snyderin toipumista, ja julkisuuteen putosi viimein edesmenneelle tyttärelle omistettu sekä käsittämättömän läjän dollareita kustantanut Zack Snyderin versio Justice Leaguesta. Siinäkin Batman (Ben Affleck) kokoaa vastahakoisista supersankarikollegoistaan tiimiä, koska muukalainen kaukaa takaa taivaanrannan havittelee kätkettyjä erikoiskuutioita. Muukalainen haluaa tuhota kuutioillaan Maan.
Supersankarit eivät tykkää tuhoajatuksesta, mutta muukalainen, Steppenwolf (äänenä tunnistamattomaksi muokattu irlantilaistähti Ciarán Hinds), pyyhkii Batmanin kokoisilla veijareilla pöytää. Vain Supermanista eli Teräsmiehestä (Henry Cavill) voisi olla kunnon vastusta Steppenwolfille, mutta Teriksen sinisten kalsarien sijaan taivaalla liehuu surulippuja ja Lois Lane (Amy Adams) vaeltelee itkuisena kohtauksesta toiseen. Paradoksaalista kyllä, erikoiskuutioiden voimalla Teris voisi lentää jälleen, mutta samalla Steppenwolf saisi niiden tuhovoiman käyttöönsä.
Leffan juoni kantaisi jonkin tusinaohjaajan käsissä ehkä puolentoista tai parin tunnin mittaiseen seikkailuun, mutta Zack Snyderin hyppysissä se on saanut sitä paljon puhuttua eeppisyyttä. Tämä koostuu Batmanin Taru sormusten herrasta -tyylisestä vuorisaarnan mittaisesta vuorivaelluksesta, hidastetuista iskuista taistelukentillä, apean kaihoisista otoksista ja kuvista, joissa sankarit seisovat komeina tai etenevät rinta rinnan määrätietoinen ilme kasvoillaan. Nämä kaikki ovat taatusti nannaa ohjaajan faneille.
Laajakuvan sijasta tarjolla on neliskanttisempaa kuvasuhdetta (tarkemmin sanottuna 4:3), sillä suurten taidemaalarien tapaan Snyder on tehnyt taideteoksensa tarkasti harkittuun kuvakokoon. Hän kuvasi eeppisen teoksensa IMAX-saleja ajatellen, ja siinä formaatissa hän koki juuri tämän kuvasuhteen toimivimmaksi. Kuvasta ei siis ole rajattu pois mitään oleellista, kuten VHS-aikakauden pan & scan -kikkailuissa, mutta hän, joka suurentaa Snyder Cutin laajakuvatelkkarinsa koko ruudun leveydelle, todennäköisesti rajaa jotakin tärkeää pois.
Zack Snyderin versio Justice Leaguesta jättää ristiriitaisen maun. Se on huumoriton ja kaikesta kuvallisesta runsaudestaan huolimatta ankea näkemys supersankarien eräästä suuresta taistelusta. Sen hahmot eivät kasva henkilöinä mihinkään suuntaan. He vain ovat ja tekevät. Heissä on hyvin vähän, jos ollenkaan, samaistumispintaa. Lisäksi, vaikka Snyderin versio hirviömäisestä Steppenwolfista on todella tyylikkääksi hiottu, leffan moni muu tietokoneanimoitu hahmo jättää tunteen outouden laaksoon eksymisestä. Esim. taistelukentillä laukkaavat hevoset näyttävät siltä kuin niiden animoijat eivät olisi ikinä saaneet nähdä eläviä hevosia. Ehkä budjetissa ei enää ollut joustoa lähettää tekijäryhmän jäseniä jonkin tallin tai ratsastuskoulun pakeille? Kun ohjaaja on tunnettu silmäkarkkimaakari, tällaiset yksityiskohdat eivät silti saisi horjuttaa katsojaa ajattelemaan elokuvan ulkopuolisia asioita kesken kaiken.
Mutta toisaalta Snyder Cut on mahdollisimman lähellä sitä visiota, joka juuri Snyderillä alkujaan luultavasti on ollut elokuvastaan. Hänen versiossaan jopa Jared Leton parjattu Jokeri näyttää ja kuulostaa jotenkin oikealta, kokonaisuuteen sopivalta. Hänen versiossaan sankarien asema kasvaa suureksi, myytit saavat tuulta purjeisiin kuin aiemmin mainitsemani taulun Napoleon viittaansa. Tässä on elokuva, jollaisen klassisen ajan taidemaalari olisi voinut tehdä, jos tämä taidemuoto olisi ollut olemassa jo heidän aikanaan. Eri asia sitten on, jaksatko tuijottaa klassisen ajan taulua nelisen tuntia, vaikka taiteilijan pienimmät pensselinvedot olisivat luoneet kuinka huikeita yksityiskohtia ylimysten vaatteisiin.
