Charlie Chaplinin toinen kokopitkä elokuva, Nainen pariisissa oli aikoinaan varsinainen shokki yleisölle. Toisin kuin hänen aiemmat työnsä, elokuva suunniteltiin alusta pitäen vakavaksi draamaksi. Kriitikoiden mieltymyksestä huolimatta pätkä oli paha floppi tulojen kannalta, jopa niin paha että Chaplin otti pettyneenä sen levityksestä pois yli viideksikymmeneksi vuodeksi. Suurimpia syitä tähän lienevät herran itsensä poissaolo elokuvassa (pientä cameota lukuun ottamatta), sekä elokuvan yleinen vakavien asioiden käsittely. Vasta myöhemmin se on alkanut saada ansaitsemaansa arvostusta.
Elokuva sijoittuu pieneen kylään Ranskassa, jossa umpirakastunut, mutta isänsä sorron alla onneton Marie St. Clair (Edna Purviance) suunnittelee sympaattisen taitelijan, Jean Milletin (Carl Miller) kanssa salaista lähtöä Pariisiin, jossa he aikovat mennä naimisiin, jopa ilman vanhempiensa hyväksyntää. Lähtöyönä tapahtuu kuitenkin hirveitä, kun Jeanin isä äkkiarvaamatta kuolee. Asemalla odottava Marie saa tältä puhelinsoiton, jossa mies ilmoittaa ettei pääse lähtemään ja tästä loukkaantuneena Marie päättää lähteä yksin aloittamaan uutta elämää Pariisissa. Kuluu vuosi ja Marie on päässyt Pariisin seurapiireihin ja elää luksuselämää uuden miesystävänsä, kieroilevan keikarin Pierre Revelin (Adolphe Menjou) kanssa ja kaikki näyttää menevän juuri niin kuin pitääkin. Asiat tulevat kuitenkin saamaan varsin mielenkiintoisia käänteitä, kun entinen rakkaus Jean saapuukin yllättäen Pariisiin. Kumman Marie lopulta valitseekaan?
Kuten aiemmin sanottua, elokuva käsittelee erittäin vakavia aiheita, kuten kielletty rakkaus, sekä eriarvoisuus. Näiden psykologinen pohdinta elokuvan kautta on kuitenkin saatu jotenkin yhdistettyä tyypilliseen chaplinmaiseen hilpeyteen ja sympaattisuuteen. Kun katsot elokuvaa, et tunne suurimmaksi osaksi elokuvaa surua tai sääliä, vaan juuri sitä tyypillistä iloa ja hilpeyttä, kuten Chaplinin komediallisemmassakin tuotannossa. Siinä missä ehkä paperilla masentavaksi katsottava, nerokkaita juonenkäänteitä viljelevä juoni sisältää surullisetkin hetkensä, hilpeät henkilöhahmot, sekä ehdoton Chaplinin musiikki muokkaavat niistä huomattavasti ilosävytteisempiä.
Totta kai tärkeä osa näitä Chaplinin nerokkaasti kirjoittamia hahmoja on se, kuinka ne tuodaan esille ja tässä pääseekin näyttelijäkaarti loistamaan. Oikeastaan jokainen päähenkilöistä tekee oman roolinsa loistavasti. Carl Millerin melankolisesti rakastunut Jean kuvaa loistavasti ahdistusta ja sitä rakastumisen nurjaa puolta, mikä on ehkä yksi maailman pahimpia tuskia. Siinä missä myös Edna Purviance tekee hyvää työtä epävarmana ja kahden vaiheilla vaeltelevana Mariena, Adoplhe Menjoun Pierre Revel täytyy kuitenkin nostaa tapetille. Tuo kiero keikari on jollain tapaa yhtä hauska nähdä valkokankaalla ylimielisenä ja keplottelevana. Ei mikään ihme että juuri hän lienee saanut roolisuorituksestaan eniten arvostusta.
Mukana tunnelmaa luomassa on myös Chaplinin aina upea elokuvamusiikki, joka myötäilee hyvin tapahtumia. Iloisesta ja mukavasta se vaihtelee sulavasti melankoliseen ja masentavaan, mikä on Chaplinin elokuville varsin tyypillistä, eikä petä tässäkään tapauksessa.
Vaikka tässä onkin tullut leffaa ylistettyä tavalla jos toisellakin, löytyy siitä silti erittäin vakava ja huono seikka. Tämä seikka on elokuvan lopetus. Sanomattakin selvää, etten voi luodata sitä kovin perinpohjaisesti juonipaljastusten vuoksi, mutta sanon että se on kyllä yllättävä, mutta väärällä tavalla. Siinä missä yllättävien loppujen tulisi tuntua elokuvaan sopivilta, tämä ei tunnu. Elokuvan vakavasta sävystä huolimatta loppu on aivan liian dramaattinen ja surullinen jotta se sopisi kokonaisuuteen. Se tuntuu epäuskottavalta ja vaikka alkushokin jälkeen tapahtumat feidataan varsin tyylikkäästi ja kunniakkaasti varsinaiseen lopetukseen, jättää se silti erittäin pahan maun suuhun.
Loppujen lopuksi elokuva on loistava ja se hallitsee jokaisen osa-alueen varsin mallikkaasti. Chaplinin tuttu kosketus näkyy ja se on aina hyvä asia. Loppu toki on mitä on, mutta se ei paljoa kuvaa pääse rumentamaan kaiken muun toimiessa niin hyvin. Ehdottomasti klassikko, mestariteos ja katsottavan arvoinen.
