John Cassavetes kulki omaa tietään taiteilijana ja nyt käsittelyssä oleva [I]Naisen parhaat vuodet[/I] on laadukas esimerkki miehen valitsemasta tyylistä. Kerronnan lakonisuus ja inhimillisyys paistaa jokaisesta kuvasta ja se käsittelee perhe-elämän omituisuutta, vaikeutta ja ongelmallisuutta. Nick (Peter Falk) ja Mabel Longhetti (Gena Rowlands) ovat suorastaan kiteytymä avioparista. Mies on sinikauluksinen jermu ja Mabelin mielialat heilahtelevat rajusti äärilaidasta toiseen. Tai ehkä heillä molemmilla on konttori sekaisin. Kerrontatyyli on kuin raa’assa dokumentissa elämän tuskallisuudesta ja vaikeudesta ihmisille.
Kamera istahti asunnon nurkkaan filmatisoimaan viallista perhettä ja säälimättömällä rehellisyydellä Cassavetes kuvaa sen sisäistä haurautta ja pieniä ihmisiä joista se koostuu. Tai ainakin tuolta Cassavetesin kerronta tuntuu, sillä hän ei ota kantaa kenenkään puolesta eikä vastaan. Mabelin omituiset päähänpistot ja Nickin räjähtelevä persoona taltioidaan samalla pitkien otosten ketjulla jonka perspektiivi ei mitätöi eikä paisuttele kohteitaan. He vain ovat katsojan nähtävissä kaikkine heikkouksineen, virheineen ja joskus jopa vahvuuksineen.
Peter Falk ja Gena Rowlands ovat kyvykkäitä näyttelijöitä, mutta tässä elokuvassa he eivät ole roolihahmoja. He ovat Nick ja Mabel Longhetti. Aviopari ja kerronnan keskipiste ja tähän inhimilliseen keskipisteeseen liittyy myös läheinen sosiaalinen verkosto. Rowlandsin suorituksen voimakkuudesta kertoo Oscar-ehdokkuus, mutta se ei merkitse mitään. Karu, ehdoton rehellisyys huokuu hahmoista jotka syntyvät elämään tässä elokuvassa.
Kiistaton lämpö ja moralisoimaton asenne huokuu tästä ‘dokumentista’ joka kylläkin on taitavien näyttelijöiden suorittama fiktioelokuva. Tavanomaista tarinaa hakevien on syytä varoa tätä elokuvaa, sillä se on epädramaattinen, puolueeton ja ehdottoman rehellinen. Cassavetes ei pilkkaa traditionaalista kerrontaa – se vaan ei ole tarpeellista tässä elokuvassa
