“Joskus totuus on tarua ihmeellisempää”. Tämä lausahdus tuli mieleen kun katselin Philomenaa, tätä elokuvaa joka kertoo tositapahtumiin pohjautuvan kertomuksen Philomena Lee-nimisen naisen surullissävytteisestä elämästä. Philomena oli nuorena nunnana joutunut pakkoadoptoimaan äpäräpoikansa eikä ollut kuullut pojastaan sen koommin. 50 vuoden päästä äiti ei enää kestänyt asian salaamista ja päätti etsiä poikansa hieman masentuneen ja puolityöttömän toimittajan, Martin Sixsmithin, avulla.
Aina mahtava Judi Dench pääosassa oli pohjimmainen motiivini katsoa koko elokuvaa, mutta myös elokuvan hyvät kehut ja arvostelut saivat luontaisen uteliaisuuden hereille. Kun leffahampaistoni draamahammasta sattui kolottamaan, pistin leffan pyörimään enkä tullut katumaan.
Philomenan juoni ja sen rakenne vaikuttaa aluksi hyvinkin simppeliltä, mutta leffan edetessä sen eteen tupsahtelee yllättäviä käänteitä aina loppuun saakka. Tähän kun yhdistetään vielä seesteinen tunnelma ja sopivan rauhallinen, kiireetön tempo, niin avot. Toimii todella hyvin. Katsojalle ei tule tylsää missään kohdassa, siitä kiitos elokuvan ytimekkäälle kestolle. Hyvin kirjoitetut henkilöhahmot tuntuvat kaikki aidoilta ihmisiltä, realistisilta ihmisiltä, jotka ovat erehtyväisiä, lihaa ja verta, ja jollaisia on todellisessakin maailmassa. Tämä oli yksi elokuvan mukavimmista piirteistä. Soundtrack on kaunista, ei liian huomiota herättävää ja juuri passeli lisämauste hyvään draamaan. Plussaa myös naulan kantaan osuvasta dialogista.
Näyttelijät ovat kaikki todella hyviä, mutta etenkin Judi Dench naiivina, sitkeänä ja yllättävän lujana Philomenana ja Steve Coogan Martin Sixsmithinä, alakuloisena toimittajana. Leffassa oli lisäksi veikeää bongata Game of Thronesissa Catelyn Starkia näytellyt Michelle Fairley esittämässä pientä sivuroolia Sally Mitchellinä, Martinin apulaisena.
Elokuvassa on kuitenkin näistä seikoista huolimatta huomionarvoisinta sen hämmästyttävä tarina ja sen vakava opetus. Leffa uiskentelee paikoin syvällisillä vesillä vaikka sen tunnelma on samalla onnistuneen keveä. Juonesta oltaisiin helposti saatu raskas ja osoitteleva itketysdraama, mutta sellaisen provosoinnin sijasta se päättää onneksemme antaa mietinnän ja pohdiskelun katsojan harteille. Etenkin lopun jälkeen juoni jää vaivaamaan mieltä ja hyvä niin, niin on tarkoituskin.
Täytyy vielä mainita Philomenan ja Martinin kehittyvä ystävyyssuhde-sivujuoni, joka toimii myös kerrassaan moitteettomasti. Surullisen päätarinan ohella näitten kahden hyvin erilaisen ihmisen lempeä ja herttainen ystävyys tuo kivaa lämpöä elokuvaan.
Lopuksi tiivistän elokuvan toteamalla, että Philomena on laadukas ja liikuttava draama, joka on vieläpä varustettu yllättävällä juonella. Suosittelen kaikille hyvien elokuvien ystäville.
