Omituisessa, mutta silti täysin järjellä käsitettävässä megalopolissa työläisten ja omistavien välinen ero on suunnaton. Kaupunkia johtaa kovapäinen Joh Fredersen (Alfred Abel). Tämän poika Freder (Gustav Fröhlich) näkee ihastuttavan kauniin naisen, Marian (Brigitte Helm) ja seuraa tätä työläisten maanaliseen kaupunkiin missä Marialla on suuri hengellinen valta. Yrittämällä käyttää hullun tiedemiehen, Rotwangin (Rudolf Klein-Rogge) keksintöä, Koneihmistä (Brigitte Helm) hyödykseen [I]agent provocateurina[/I] yrittää Joh Fredersen lujittaa otettaan maan alla asumaan pakotetuista työläisistä, mutta Rotwangilla on omia, apokalyptisia suunnitelmiaan. Hänen käskystään Koneihminen aloittaa sekasorron luomisen paitsi työläisten kaupungissa myös omistavan luokan keskuudessa ja täyskatastrofi välttyy vain hyvän tuurin ja Frederin ja Marian ponnistelujen tuloksena.
Fritz Langin suunnattoman kallis tulevaisuusmyyttinen näkemys on visuaalisesti komea ja samoin karmaiseva. Suunnattomaan ahtauteen ja kolkkouteen sullotut tehdaslaitteet joita konemaisesti liikkuvat työläiset käsittelevät ovat valtavia savuttavia paholaishahmoja ja niiden vastakohtana on suorastaan monoliittimaiset kaupunkinäyt yläpuolisesta kaupungista. Nerokkaiden ja ikäänsä nähden erinomaisten erikoistehosteiden lisäksi mukana on selkeää raamatullista symboliikkaa Viimeisestä Tuomiosta ja sitä enteilevistä tapahtumista. Sanoma on ehkä jälkiviisaasti katsoen naiivi, tarina liiankin isoa kaliiberia ammuttavaksi mykkäelokuvassa ja (ehkä) kadonneet osuudet syövät kokonaisuudesta tehoa, mutta silti se toimii. Langin visio dehumanisoivasta teollisesta maailmasta menee niin pitkälle että työläisiä ei edes ole nimetty – heillä on vain numerot.
Alfred Abelin kurttuinen olemus on valettu teollisuuskihon ja Gustav Fröhlich jää jokseenkin ohueksi motiiveiltaan, mutta Metropolis ei olekaan henkilöiden elokuva – sen henkilöt ovat pelkkiä tehtäviä ja piirteitä kokonaisuudessa. Brigitte Helm saa erityisesti Koneihmisen yliampuvine eleineen mukaan pelottavuutta ja tehokkuutta mitä ei vanhanaikainen näyttelytyyli nakerra yhtään heikommaksi. Rudolf Klein-Rogge on hullun tiedemiehen arkkityyppi takkutukkineen, monomanioineen ja hänellä on myös konekäsi lisäämässä epäinhimillistä vaikutelmaa.
Kokonaisuus on elokuvan klassikko. Pelottavan moderniin maailmaan liitetty myyttinen kertomus ja ehkä liiankin kunnianhimoinen ollakseen täydellinen. Kokonaisuus on juoneltaan melkoista huttua, mutta kuvasto ja yksittäiset kohtaukset ovat kiistattoman upeita.
