Interstellar vaikuttaa aluksi varsin kiinnostavalta elokuvalta. Lohduttomaan, ilmastonmuutoksen, sotien ja kasvitautien raiskaamaan lähitulevaisuuteen sijoittuva elokuva maalaa melko realistista kuvaa siitä, mihin maailmamme on hyvää vauhtia matkalla. Hiekkamyrskyjen ja nälän riivaama Maa on ahdistavan todellista katseltavaa.
Elokuva päähenkilö on entinen pilotti ja insinööri Cooper (McConaughey), joka suostuu NASAn pyynnöstä lähtemään vaaralliselle matkalle uusia maailmoja kartoittamaan. Taakse jäävät maissipellot ja lapset. Elokuvan pääpaino onkin Cooperin ja hänen kauas ajan ja paikan tuolle puolen jäävän perheen välisillä suhteilla. Se tuo toki, erityisesti McConaugheyn erittäin vahvan roolisuorituksen myötä, elokuvaan emotionaalista painoarvoa, mutta on myös filmin suurimpia ongelmia. Kun avaruusmatkaa ja sen asettamia filosofisia, eksistentialistisia ja moraalisia kysymyksiä ei juurikaan setvitä ja muut tutkimusmatkaajat jätetään etäisiksi ja ontoiksi, ei suuren odysseian seuraaminen silmäkarkista huolimatta ole kovinkaan kiinnostavaa. Interstellaria vaivaakin Nolanin elokuville tyypillinen ryppyotsainen jurnutus ja raskassoutuisuus, joka ei lopulta johda mihinkään.
Nolanin veljekset ovat ympänneet käsikirjoitukseen draamaa ja yllätyskäänteintä, joiden pitäisi ilmeisesti herättää katsojassa elämää suurempia kysymyksiä ja kannustaa pohdintaan ihmisluonnosta ja moraalista, mutta itse lähinnä mietin oliko näissä twisteissä mitään mieltä tai kunnollista motiivia. Lisäksi käsikirjoitus laukkaa Maan ja avaruusaluksen väliä sen verran tiuhaan, ettei tarinaa oikein jaksaisi seurata melkein kolmea tuntia. Kovaa tiedettä ja science-fiction-spekulaatiota ei ole tarpeeksi pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, eikä tutkimusmatkailukaan ole kovin elähdyttävää. Myöskään tuntemattoman uhka ja avaruuden aiheuttama pelko eivät välity, joten tutkimusmatkaajien kohtaamat vaarat jäävät lähinnä ihan komeiden erikoistehosteiden tasolle. Viimeinen kolmannes on kuitenkin varsin viihdyttävää scifikikkailua sekä ajan ja olevaisuuden tasoilla leikittelyä. On vähän ikävää, että katsojan mielenkiinto herää todella vasta lähestyttäessä loppuratkaisua.
Erityisesti toisella kolmanneksellaan Interstellar on piinaavan pitkäveteinen ja turhauttava elokuva, joka koettaa kovasti olla vakava ja eeppinen, muttei onnistu luomaan kunnollista tunnekytkentää katsojiinsa. Visuaalinen ilme on hieno, Zimmerin musiikki luo tunnelmaa ja näyttelijänsuoritukset ovat kohdillaan, mutta kokonaisuutena Interstellar jää yhtä tyhjäksi kuin suuri tuntematon. Nolanin elokuva ei ole erityisen kiinnostava, ei pohdiskeleva, ei kyselevä eikä myöskään jännittävä tai viihdyttävä. Onpahan vain. Se ei ole susihuono, muttei mitenkään erityisen säväyttäväkään. Yön ritari-trilogian tavoin Interstellar jää olankohautuksella sivuutettavaksi elokuvaksi, jossa yritys kohti tähtiä on hyvä kymmenen, mutta kiertoradalle jäädään auttamatta.
