Heinähattu ja Vilttitossu on sadunomainen kertomus kahdesta sisaruksesta, jotka asustelevat maalla satumaisen värikkäässä ympäristössä. Omatoiminen Heinähattu, joka on jo seitsemän, saa kirjeen että kohta alkaa koulu. Herää perustavalaatuisia kysymyksiä, kuka kuorii Vilttitossun perunat, kuka sitoo hänen kengännauhat, kuka leikkii Vilttitossun kanssa. Heinähattu on hoidellut nämä asiat, koska vanhemmilla on kiire. Tiedemiesmäinen isä tutkii perunoita päivästä toiseen ja äiti on peukalo keskellä oleva feikki kotirouva, joka haaveilee työurasta. Lapset haluavat olla lapsia, joilla on vanhemmat jotka välittävät ja joilla on aikaa.
Leffa on lastenelokuva. Enpä muista taas vähään aikaan katsoneeni kotimaista pläjäystä, jossa on niin toimivat lavasteet ja onhan asia noteerattu myös Jussi-pystillä. Kaikki tuntuu olevan tarkkaan mietittyä, hauskahan moista väriloistoa on katsella vaikka en ihan kohderyhmää olekaan. Tarinaan on upotettu hauskasti pieniä opetuksia. Kuten vaikkapa: Isä pakottaa syömään perunaa, koska se on terveellistä. Naapurin tädit vetävät aina lemppariruokaa eli spagettia ja soossia, mutta heillä onkin käsittämättömän leveä ahteri.
Pläjäys ei mene ihan täysillä satugenreen (siis puhuvaa peikkoa sun muuta) vaan on melko lähellä normaalielämää. Onhan mukana sitten todella fiktiivisiäkin jaksoja, kuten “taikanaterapia”. Ei siitä sen enempää, katso niin tiedät mitä se on.
Henkilöhahmot ovat selkeitä ja toimivia. Kiireiset vanhemmat, pari totista poliisia, joilla on myös selkeitä inhimillisiä ja hauskoja piirteitä. Sitten on vielä henkiseltä olemukseltaan jossain hullun ja viisaan välimaastossa taaplailevat naapurin aikuissisarukset, joiden olemus tuntuu kiinnostavan lapsia. Ihmekös tuo, on niillä sen verran ihmejuttuja ja sisarukset ei ole turhan tosikkoja.
Suosittelen lapsille. Kiireisille aikuisille leffa on hyvä juttu siinä mielessä, että lasten perustarpeet tulevat esille. Ei aina voi olla kiire, pitää keretä leikkiäkin välillä.
