(Arvostelu koskee suomeksi dubattua versiota.)
Kaikkihan tuntevat Leijonakuninkaan, tuon piirretyistä klassisimman, ylistetyimmän ja haukutuimman. . . tai ainakin jotain sinne päin. Leijonakuningas valmistui alunperin vuonna 1994, ja oli menestys, joten pitihän sille tehdä jatko-osakin, ihan rahaa ajatellen. Ensimmäinen jatko-osa oli juuri ja juuri keskinkertaiselle tasolle yltävä, tämä kolmonen sen sijaan paljon parempi.
Ryhmä nelisormimangusteja elelee itse kaivamassaan (ja kaivaessaan) maanalaisessa tunnelistossa. Nuori yhdyskunnan jäsen Timon jättää muut mangustit, pääpainotteena ei-niin-hyvät kaivuutaitonsa. Eipä aikaakaan, kun Timon kohtaa melko pahasti haisevan pahkasika Pumban, ja he ystävystyvät. Kaverukset vaeltavat sekopäisen (filosofi?)apinan innoittamina kohti leijonien asuttamaa, ykkösosasta tuttua Jylhäkalliota. Matkalla he kohtaavat leijonanpentu Simban, joka on karkotettu Jylhäkalliolta. Kolmikko raivaa tietänsä kohti Jylhäkalliota, ja samalla järkkää itsensä entistä pahempaan kiipeliin.
Leijonakuningas 3 – Hakuna Matata on tavallaan parodiaversio alkuperäisestä Leijonakuninkaasta. Se näyttää tapahtumat Timonin ja Pumban silmin, ja kertoo samalla enemmän pahkasian ja mangustin menneisyydestä. Huumori on raisua, ja ykkösen hienot kohtaukset joutuvat armotta pilkan kohteiksi, mutta kyllä nämä vitsit naurattavatkin. Huumori on kirjoitettu todella hyvin, eikä turhia hienostella: naurua luodaan hauskilla ilmeillä, pahkasian perän heilumisella jne.
Musiikki on erinomaista, ja pienet laulunpätkät ovat yllättäen ihan kivoja. Bradley Raymond ohjaa kohtuullisen hyvin, eikä tee kolmososasta samanlaista itkettävän (siis huonolla tavalla itkettävän) vakavaa taistelua kuin kakkosesta. Ja näin jälkeenpäin ajattelen, että kyllähän tällainen raisu huumori on parempi vaihtoehto kuin Leijonakuningas 2:n turha väkivalta.
Leijonakuningas 3 ei ole alkuperäisen Leijonakuninkaan veroinen, mutta huomattavasti parempi kuin kakkonen. Animointi on hienoa, ja monille vitseille kelpaa nauraa. Vaikka tämä ei ehkä olekaan alkuperäisen tasoinen klassikko, niin minulle tällä on jonkinlaista tunnearvoa – tämä kun jäi pysyvästi mieleen siitä kerrasta, jolloin tämän ensi kerran katsoin vaahtosammuttimen korkuisena natiaisena.
