Wes Craven loi slasher-leffan hauskimman mörön, Freddy Kruegerin ja Robert Englundin henkilöimänä tämä hattureuhkaan, villapaitaan ja tappaviin kynsiin muodostunut mörkö loi tappavia painajaisia seitsemässä omassa elokuvassa ja pani verisesti hanttiin Voorheesin akan aikamiespojalle. Kesti seitsemän vuotta ennen kuin painajaisten lapsenmurhaaja pääsi taas irti ja klassikon uusioversiona.
Juonikuvio on vanha ja tunnettu: painajaiset tappavat Springwoodin nuorisoa ja niissä tappavissa painajaisissa aina riehuu kammottavasti palanut Freddy Krueger (Jackie Earle Haley) ja tämä käyttää aseenaan kynsihanskaa. Nancy Holbrook (Rooney Mara) luonnollisesti alkaa urkkimaan asioita ja pääsee totuuden jäljille: pedofiili lapsenmurhaaja Freddy Krueger lynkattiin nyt teini-ikäisten lasten vanhempien toimesta ja tämä jatkaa raakuuksiaan unimaailmassa.
Uusioversiolla on iso rima ylitettävänä ja Samuel Bayerin ohjastelema Freddy Kruegerin uusi inkarnaatio ei ylitä laatuleffaan tarvittavaa rimaa. Ehkä se johtuu siitä että mukana ei ole uusia ideoita tai edes uutta näkemystä rakastettuun mörköön. Monet kohtaukset ovat aiemmin nähtyjä, joten kovasti mietin onko ohjaajan tarkoitus näyttää kunnioituksensa klassikolle vai ovatko ne mukana vain koska käsikirjoituksesta vastanneet Wesley Strick ja Eric Heisserer olivat patalaiskoja. Taiteellisen kunnianhimon puutteen haistaa hyvin nopeasti. Ainoastaan se että unikohtauksissa on – sanaleikki siedettäköön, yleensä unenomainen tunnelma antaa irrallisia tyylipisteitä kokonaisuuteen. Verta myös valuu, joten slasher-genre ei petä itseään.
Jackie Earle Haley on kyvykäs näyttelijä ja genre huomioiden on ilmiselvää että ikonisen hattureuhkan alle otetaan paras mahdollinen naama. Haleyn tulkinnassa Freddy puhuu kärähtäneellä äänellä ja heittää vain muutamia, erittäin julmia repliikkejä. Nämä sopivat hyvin Freddyyn kammottavana, sadistisena hirviönä jolla on suuri valta piinata uhrejaan, mutta takaumaosiot näyttävät saman olion pääasiassa säälittävän vähämielisenä tollukkana. Näissäkin osioissa Haley toimittaa laatutyötä, joten mörön hämmentävä epämääräisyys ei ole hänen syynsä. Muu näyttelijäkaarti on sitten sitä mitä se on, eli genreen sopivia tollukoita.
Lopputulos ei ole mieltä vääntävän surkea, mutta siinä ei ole sydäntä, mielikuvitusta tai voimaa. Verevä lähtökohta puristetaan elokuvateollisuusprässillä laiskaksi, tylsäksi ja ennen kaikkea mekaaniseksi yritykseksi. Ei huono – ainoastaan mitätön ja tämä leffa ei ansaitse inhoani, ainoastaan pilkallisen tuhahduksen ja unohduksen. Pisteenä iin päälle ‘uusi’ Freddy ei näytä yhtä inhalta kuin klassinen versio – johtuu ehkä liian suuresta määrästä arpikudosta joka jähmettää kasvot.
