Baywatch oli se sarja, joka teki Pamela Anderssonin alati kokoaan muuttavasta rinnuksesta, David Hasselhoffin karvoituksesta sekä hidastetuista juoksentelukuvista tuttuja kansalle. Sarja onnistui pyörimään televisiossa peräti kaksitoista vuotta ja yksitoista tuotantokautta, mikä on sisältöön (= paljasta pintaa, ei mitään muuta) nähden aika pitkästi. Ja tietenkin sarjan loppumista piti vielä juhlistaa viiden miljoonan punnan televisioleffalla. Mitenpä muutenkaan.
Tuottaja/stara Hasselhoffin esittämä rantavahtiyrmy Mitch joutui jo pari vuotta aiemmin kymmenennen tuotantokauden lopulla kuopatuksi, mutta Michael Berkin kynä on loihtinut Mitch Buchannonin henkiin. Myös nuorempi Buchannon tiirailee tipujen pyrstöjä rantsulla, vartuttuaan siis sarjan alkuajoista parikymmentä vuotta. Vastaavasti kuolleista nostettu isä näyttää aina samalta. Kiitos tästä “live 4ever” –lookista kuulunee plastikkakirurgeille?
Jos on Mitch ängetty mukaan pakolla, samaa voi sanoa myös itse tarinasta: kostotarina ei ole mikään älynväläys. Vanha pahis Mason Sato päättää kostaa Mitchille kalavelkoja huijaamalla tämän naimisiin Allison Fordin, Mitchin entisen rakastettu Stephanien kopion, kanssa (saa kiljaista, jos/kun kuulosti pahalta). Ja siis näyttelijätär (Alexandra Paul) on sama, mutta toista keskeistä hahmoa ei ole vain rohjettu hengittää henkiin. Keinohan se on tuokin.
Sarjassa 90-luvulla uimareita ja uraansa pinnalle nostelleet Pamela Anderson, Yasmine Bleeth, Carmen Electra ja Billy Warlock on saatu mukaan pelastamaan Mittchin häitä (vaiko alkoholin viemän Hasselhoffin lompakkoa?). Tuskin kukaan pikkustaroista alavireistä uraansa tällä havaijilaisella ulostenokareella lämmittää, mutta onhan siellä rannalla ainakin poppa. Kuumuus jopa välittyy kotikatsomoon saakka.
Toimintakohtaukset ovat oma lukunsa. Voin käsi sydämellä sanoa, että naapurin mummo, 97 v., taistelisi näitä rantaleijonia paremmin. Leffassa rohkean jässikän lyönti saattaa mennä kokonaan ohi, mutta äänen perusteella tuulenhalkojan luulisi vähintään halkeavan. Onneksi Allison Fordin ja Neely Capshawin tiputappelu vesiliukumäessä pelastaa… taino, ei se mitään pelasta, mutta saadaanpa nähdä sekin.
Baywatch: Hawaiian wedding on siis entisten rantavahtitähtösten pakolla yhteen liimattu jälleennäkeminen. Menneille rantaleikeille kumarteleva elokuva ei esitä pelkästään peppuzoomailuja ym. sarjan tavaramerkkejä hidastuskuvin, vaan myös koko juttua kokoava stoorikin etenee kuin hidastuskuvina. Lisäksi leffa yrittää muistuttaa siitä, mikseivät alkuperäisen sarjan jaksot kestäneet tuntia pitempään. Tekijätiimi ei tosin moista muista/tajua, vaan tarjoaa autuaasti hymyillen yliannostuksen aurinkovoiteilla kiillotettuja ja plastiikkakirurgilla hoidatettuja kroppia. Hidastuskuvilla ja tunnelmamusalla höystettynä. Muistuttaapa homma pitkälti FHM:n kuvasessiolta (huom. ko. lehteä piilomainostetaan leffassa ahkerasti).
Oli miten oli, Baywatch on karmaisevan huono tapaus nimenomaan aitona leffana. Tirkistelyhetkenä tai lomakohdemainoksena höpöhöpöjuttu sentään on… tyydyttävä. Siispä puolitoista kuulaa – mieluusti silikonista valmistettuna ja aurinkovoiteilla öljyttynä.
