Luultavasti Gozua pitää katsoa juuri ohjaajansa teoksena. Takashi Miikeä pidetään yhtenä nykyhetken tärkeimmistä underground-ohjaajista nimittäin juuri siksi, että tältä odotetaan joka kerta jotain uutta. Miiken nimi itsessään luo profiilin jokaiselle tämän elokuvalle. Gozua taas pidetään yleisesti ottaen massasta poikkeavana, koska se on maineeltaan friikein ja oudoin tekele, jonka kyseinen japanilainen herrasmies on koskaan saanut aikaiseksi. Näin siis maailmassa, joka olisi vähemmän julma kuin omamme. Sen sijaan Gozu on keskinkertainen tekele, joka on saanut ennen kaikkea osakseen aivan liikaa hypetystä Miikeä kuolaten seuraavilta teini-ikäisiltä fanipojilta.
Elokuva ei ole tylsä. Tarina kertoo pienempiarvoisesta yakuzasta, Minamista, joka saa tehtäväkseen tappaa hullun Ozakin, ylempiarvoisen yakuzan ja ystävänsä, johon kokee myös jonkinlaista homoeroottiseksi luokiteltavaa viehätystä. Ozaki vain ehtii kuolla erään automatkan aikana vahingossa Minamin ollessa kuskina ennen kuin mitään osaa suunnitelmasta ehditään pistää täytäntöön. Homma hoituu siis kuin itsestään. Valitettavasti Ozakin ruumis katoaa pian tämän jälkeen autosta, ja Minami aloittaa sen etsimisen päätyen lopulta erääseen majataloon, jota johtavat valtavat määrät maitoa rinnoistaan tuottava majatalonemäntä ja tämän autistinen veli. Siinä perusasetelma. Mutta kuten kaikki tietävät, se että hahmot ovat yakuzoja ei lopulta merkitse mitään juonen kannalta, kuten ei sekään, että tapahtumat ovat juuri nämä. Elokuvan idea on joka tapauksessa vain ja ainoastaan miikemäiseksi kutsuttava outojen sivuhahmojen ja tapahtumien vyöryttäminen katsojien mieleen.
Miike on oikea merkitysetsintämasturboijien aarreaitta. Oikea psykedelian uusien ilmenemismuotojen keksimisen kapteeni Haddock. Valitettavasti kuten rakkaalla kapteenillammekin kirosanojen osalta, myös Miiken elokuvissa uusien psykedeliamuotojen toteuttaminen tuntuu välillä luontevalta, välillä todella väkinäiseltä. Gozu tarkoittaa sananmukaisesti lehmänpäätä ja siispä luonnollisesti mukana on paljon viittauksia lehmiin ja maitoon, erityisesti naisten yhteydessä. Samaa maitovertauskuvaa Miike käytti Visitor Q:ssakin ja ei tarvitse olla ruudinkeksijä löytääkseen vertauskuvat ja symbolit maidolle ja naisten rinnoille. Tai lehmälle sen puoleen. Naisten asialle ja naisille symboleina Miike on antanut lähes jokaisessa elokuvassaan jotain tilaa. Vinkki: elokuva sisältää kaksi tärkeää naishahmoa, joista toinen on turhautunut äitihahmo ja toinen neitseellisesti synnyttävä nuori nainen. Symboliikka huipentuu siinä, että Minamia tulee tapaamaan lehmänpäinen demoni. Demonilla on kalsarit, koska elokuva on suunnattu miedomman puolen Miike-addikteille ja koska miehen sukuelimen näyttäminen olisi tämäntyyppisessä elokuvassa, joka ei kumminkaan ole splatter tai mikään ääriesimerkki Ichi the Killerin tapaan, huonoa markkinointia. Kikkelit ovat asiastaan innostuneille teinipojille enemmän turn-off -arvoa sisältäviä objekteja kuin tissit.
Tämän kaiken voi kertoa, eikä katsoja menetä elokuvasta mitään olennaista. Miikellä on tapana kuorruttaa elokuvat omituisilla yksityiskohdilla ja hahmoilla, jotta uppoaisimme liian syvälle yrittäessämme löytää ihan kaikelle merkitystä – ettemme huomaisi tarinan yksinkertaisuutta. Edellä mainitut kalsarit lehmädemonilla ovat hyvä esimerkki. Siinä vaiheessa tietää, että ihan jokainen yksityiskohta ei tarkoita mitään sen kummempaa elokuvan itsensä kannalta, kun huomaa miettivänsä mitä ne kalsarit tarkoittavat. Sana lynchmäinen on ryöstöviljelty Miiken kohdalla, sillä vaikka David Lynch on toinen tunnettu samalla tavalla visioita tuottava nykyohjaaja, joka kuorruttaa elokuvansa näin ilmiselvillä yksityiskohdilla, ero on siinä, että Lynch ei tee elokuvia nopeasti ja hämäten katsojia, vaan tripin itsensä takia. Hänen elokuvissaan pohdinta yksityiskohdista on oikeasti osa elokuvanautintoa. Miiken symboliikkamerkitystä korostetaan liikaa. Ei ole välttämättä taitavaa tiputtaa elokuvaan lehmädemoni symboloimaan jotain, kun tuhannet ohjaajat tekevät samanlaisia temppuja pelkillä kameran liikkeillä tai valaistuksilla. Lynch tekee samaa, mutta hän osaa myös teknisen puolen, kun siihen on tarve ja myös käyttää sitä taidokkaasti.
On sanottava siis, että ehkä Gozu ei ole itsessään kovin keskinkertainen elokuva. Oikeammin Takashi Miike ohjaajana ei ole aina yllättävä maineensa veroisella tavalla. Kun jokin pyrkii koko ajan olemaan yllättävää, siitä tulee tavanomaista, koska tiedämme sen mutkat ja konventiot jo etukäteen. Sama vaivaa Miikeä Gozussa ja pahasti. Gozun jaksaa katsoa ja se on viihdyttävää seurattavaa, hyvin viihdyttävää ollakseen yli kaksituntinen elokuva. Mutta käteen ei jää kuin arvoitus, joka ei kiehdo ja joka on itse asiassa aika helppo ja monia aspekteja, joita Miike on tehnyt muissa töissään suurimmille äärirajoille ja paremmin. Izo on mietteliäämpi, Visitor Q oudompi, Ichi väkivaltaisempi ja Audition pelottavampi. Happiness of the Katakuris on taas hauskempi ja itseironisempi, kaksi ominaisuutta, joita Miiken kaltaisen miehen kannattaisi väläyttää useammin. Gozu sisältää mainioita näyttelijöitä, joilla on kumminkin sama ongelma kuin useimmissa Miiken elokuvissa näyttelijöillä on: yksikään heistä ei jää mitenkään mieleen hahmoina, vaan vain jonkin pervon yksityiskohdan takia. Ollakseen niinkin halvalla tehty, se on silti sopivan tehokas visuaalisesti, vaikkei sisälläkään mitään erityisiä oivalluksia ja osoittaa, että elokuvien ei tarvitse olla megaspektaakkeleita ollakseen mukiinmeneviä. Se ei silti jää mieleen kummittelemaan oikein millään tavalla onttoutensa tähden. Sitä paitsi samantyyppinen loppu kuin Gozussa tehtiin Lars von Trierin Valtakunnan ensimmäisen tuotantokauden lopussa paljon jykevämmin, koska se tehtiin alleviivaamatta. Ja juuri alleviivaukseen Gozu kompastuu. Sen viivan yläpuolella lukee isolla TAKASHI MIIKE APPROVED.
nimimerkki: Lamourhaaja
