Joskus kauan sitten, pimeällä ja synkällä 1900-luvulla Ridley Scott ohjasi kaksi erittäin hyvää elokuvaa. Kauhuelokuva ”Alien – 8. matkustaja” teki hänestä kysytyn ja nimekkään ohjaajan, ja pian tämän jälkeen mies ohjasi aikanaan täydellisesti lytätyn, mutta allekirjoittaneen mielestä mahdollisesti maailman parhaan elokuvan titteliä melko suvereenisti pitelevän teoksen, ”Blade Runnerin”, jonka kutsuminen taide-elokuvaksikaan ei liene liioiteltua. ”Blade Runnerin” jälkeen Scott ei juuri mitään merkittävää olekaan ohjannut, vaikka jos jonkinmoista teosta CV:stä löytyy, kuten rasistinen sotatoimintaelokuva ”Isku Mogadishuun” ja roisi lastenelokuva ”Legenda”. Hitusen laadukkaampaa puolta uudemmasta Scottista edustaa wanhojen hyvien aikojen suurten spektaakkelien tyyliin tehty Gladiaattori.
Gladiaattori kertoo roomalaisesta kenraalista nimeltä Maximus (Crowe). Mies sotii Taru sormusten herrasta –elokuvien Gimli-kääpiöltä näyttäviä germaaneja vastaan kaukana hyisessä pohjoisessa, vaikka tahtoisikin olla vain kotona vaimonsa ja lapsensa kanssa. Pian germaanit onkin tapettu, ja Maximus lähdössä kotiin, kun keisari Marcus Aurelius (Richard Harris) nahjuspoikansa Commoduksen (Phoenix) kanssa tulee paikalle. Marcus Aurelius tekee jo kuolemaa, ja kertoo tahtovansa Maximuksesta uuden keisarin, joka palauttaa oikeudenmukaisuuden Roomaan. Commodus ei tästä tykkää, joten hän murhaa isänsä, ristiinnaulitsee Maximuksen perheen ja Maximus itse päätyy gladiaattoriksi.
Jo Gladiaattorin juonellinen rakenne on melko ongelmallinen. Ensinnäkin tämän johdannon kertomiseen kuluu aikaa noin tunti, eli yli kolmasosa koko elokuvan kestosta. Kun johdannolla ei ole juonta kuin korkeintaan puoliksi niin pitkään pätkään, käy se pian laahaavaksi ja tylsäksi. Tämä ei olisi ongelma, jos Scottin kerronta tavoittaisi jotain ”Blade Runnerin” unenomaisesta ja hypnoottisen hitaasta tarinankuljetuksesta, mutta sen sijaan johdanto tyytyy olemaan mahtipontinen, hidasteleva ja pitkittää itse juonen kannalta turhia toimintakohtauksiaan tarpeettoman pitkiksi. Ensimmäisen tunnin jälkeen elokuvan pääsisältö koostuu lähinnä gladiaattoriotteluista, mikä sinänsä on kyllä osuvaa – onhan elokuvan nimi Gladiaattori – mutta alussa orastanut draama kärsii siitä pahasti. Scott nimittäin uhraa elokuvansa teemat toiminnan vuoksi, mikä sinänsä ei haittaisi – Quentin Tarantinohan on osoittanut että tyylikkyys voi olla itseisarvo, eikä elokuvassa tarvitse olla oikein mitään muuta, oli se sitten toimintaelokuva tai rikosleffa. Mutta pelkkä toiminta ilman tyyliä tai hyvin tehtyjä henkilöhahmoja ei ole hienoa, mitä Scott ei näy oivaltavan. Sen sijaan hän kompensoi sisällön puutetta käyttämällä hidastuksia ahkerammin kuin Italian trash-ylpeys Enzo G. Castellari, valitettavasti vain laatukin on lähes yhtä hyvä.
Loppua kohti Gladiaattorin sisällöttömyys alkaa häiritä yhä enemmän. Kaksi ja puoli tuntia kestävä spektaakkeli ei mahtipontisuudestaan huolimatta herätä katsojassa juuri minkäänlaisia tuntemuksia, ajatuksista tai sanomasta nyt puhumattakaan. Maailmankuva ei tästä enää mustavalkoisemmaksi muutu: Gladiaattorin pääpahiksesta Commoduksesta on osoittelevasti tehty väkivallannälkäinen ja pohjattoman kiero sadisti, ja luonnollisesti myös perverssi. Näyttelijä Joaquin Phoenix on myös aika kankea roolissaan. Maximus on tyyni, rauhallinen, perheelleen uskollinen ja kaikkea muuta kaunista ja hyvää. Onneksi sentään Russell Crowe sopii rooliinsa loistavasti ja eläytyy vakuuttavasti. Lisa Gerrardin ja Hans Zimmerin laatima ääniraita edustaa elokuvan onnistuneinta puolta, soundtrackin vaihdellessa sujuvasta pseudoroomalaisesta paatoksesta jopa Vangeliksen mieleen tuomaan ambientiin. Kosketinkuoroja olisin tosin käyttänyt säästeliäämmin, mutta mitäs tuosta.
Vaikka toistakin usein väitetään, ei Gladiaattori mielestäni juurikaan poikkea tavanomaisesta Hollywood-spektaakkelipullistelusta. Wanhan hywän ajan historiallisten eepposten tunnelmaa se ei tavoita, vaikka suuria joukkokohtauksia, korskeita puheita ja eeppistä musiikkia onkin paljon. Viihdyttävintä puolta elokuvassa edustavat sen lukuisat toimintakohtaukset, jotka kuitenkin samalla ovat myös sen pääsisältö. Jos sellaisesta pitää, Gladiaattori varmasti iskee, mutta vaikka tämän kerran katsookin melko tuskattomasti, ei siinä ole juurikaan sellaista, joka houkuttelisi palaamaan sen pariin myöhemmin uudestaan.
