Jaahans, taas on tullut aika kerääntyä leirinuotion ympärille kuuntelemaan mestarillisen satusedän M. Night Shyamalanin uusinta pelottelutarinaa. Ja mikäpäs siinä, onhan tämä tyylikäs auteur jo ehtinyt lunastamaan paikkansa Hollywoodin superlahjakkaiden nuorten ohjaajien joukossa. M. Night on nostettu kovaan joukkoon, sillä sen verran kiivaina käyvät vertailut esimerkiksi Steven Spielbergiin ja Alfred Hitchcockiin. Intialaissyntyisen ihmemiehen taitoja on siis aika vaikea lähteä kyseenalaistamaan, mutta silti on pakko ihmetellä, että kuinka monta kertaa sen pyörän voi keksiä uudestaan? Ilmeisesti aika monta, sillä tällä kertaa Shyamalan menee tekemään jotain odottamatonta juuri kun kaikki kuvittelivat, että mies on pelkkä elokuvasta toiseen samoilla tempuilla ratsastava yhden hitin ihme. The Villagen myötä Shyamalan uudistuu upeasti ja nostaa oman taituruutensa aivan uudelle tasolle. Lopputulos? Yksi vuoden parhaimmista elokuvista.
Kuten elokuvan nimi hienovaraisesti vihjaa, tapahtumat sijoittuvat pieneen kyläyhteisöön, joka tuntuisi hengittävän omia salaisuuksiaan. Hautakivestä käy ilmi, että vuosi on 1897. Kylä on täysin omavarainen ja eristäytynyt, ja sen auktoriteettina toimii eräänlainen Vanhempien Neuvosto, jonka jäsenet jakelevat kryptisiä elämänohjeitaan muille kylän asukkaille. Vaatimattomaan elämäntyyliin tottuneet kyläläiset elelevät utopistisessa harmoniassa, mutta tämä idylli maksaa heille kovan hinnan. He eivät nimittäin voi poistua omalta alueeltaan, sillä kyläaukiota ympäröivät metsät ovat myyttisten olentojen vallassa. Nämä kylän liepeillä vaeltelevat punaisiin kaapuihin verhoutuneet otukset pitävät kyläläisiä tukahduttavassa otteessaan. Toistaiseksi rinnakkaiselo on sujunut suht ongelmitta, mutta pian asiat saavat dramaattisen käänteen, kun kyläläiset ajautuvat törmäyskurssille salaperäisten naapureidensa kanssa…
Tämän enempää juonesta ei parane lähteä kertoilemaan, sillä matkan varrella Shyamalan sekoittaa pakkaa pariin otteeseen niin mojovasti, että elokuvan turha alustus söisi katselukokemusta takuuvarmasti jopa enemmän kuin yleensä. Jos The Villagea lähtee katsomaan sillä mielellä, että haluaa pelästyä henkihieveriin, niin melko varmasti tulee pettymään ainakin jossain määrin. Efekti on luultavasti hieman sama, kuin jos aikoinaan lähti katsomaan Shyamalanin edellistä Signs-elokuvaa puhtaana alien-pläjäyksenä. Kuten Signs, myös The Village pelaa selvästi enemmän ihmiskohtaloilla kuin varsinaisilla säikäytyksillä.
Ennen kaikkea kyseessä on kuvaus siitä, kuinka tehokkaasti ihmisiä voi manipuloida ylläpitämällä pelon ilmapiiriä. Jos haluaisi oikein toden teolla ryhtyä tulkitsemaan, niin The Villagen voisi myös nähdä jonkinlaisena kannanottona Yhdysvaltojen harrastamaan geopoliittiseen isolaatio-taktiikkaan, mutta tällaisia kytköksiä tuskin kannattaa ryhtyä ruotimaan elokuvan aikana. Viimeistään lopputekstien vyöryessä käy kuitenkin selväksi, että kyseessä on selkeästi poliittisia aineksia omaava elokuva(kyläläisten kokema ahdistus rinnastuu amerikkalaisten terrorismikammoon ja tuskin on sattumaa, että kylän johtohahmon nimi on Walker). Signsin tapaan tärkeänä teemana toimii myös ihmisen omakohtainen usko. Valheisiin on uskottava, jotta niiden kanssa pystyisi elämään. The Villagessa valheen ja totuuden raja hämärtyy moneen otteeseen, ja tässä juuri näkyy Shyamalanin pistämätön kyky vetäistä matto katsojan jalkojen alta kerta toisensa jälkeen.
Tiedossa on parin tunnin verran sykähdyttävää hubaa, jos katsoja suostuu hyppäämään Shyamalanin kelkkaan avoimin mielin. Tunteilla ja ajatuksilla leikittely luonnistuu Shyamalanilta vaikka silmät sidottuina. Elokuvan huikea äänimaailma on täynnä kummallista musiikkia ja outoja ääniefektejä, jotka ajoittain yltyvät hyytäviksi ambient-soundeiksi. Yhdessä erinomaisen kameramies/apulaisohjaajansa Roger Deakinsin kanssa Shyamalan onnistuu kiitettävällä tavalla luomaan synkän, painostavan, visuaalisesti mainion ja jopa klaustrofobisen tunnelman. Kyseessä on epäilemättä yksi viime vuosien näyttävimmistä elokuvista, eikä leffan ulkoasua yksinkertaisesti voi kehua liikaa. Peruspalikat The Villagessa ovat siis enemmän kuin kunnossa, kuten odottaa sopiikin. Onneksi pramean ulkokuoren alta löytyy myös sanomaa.
The Village on yliluonnollista tunnelmointa aikuiseen makuun. Se ei juurikaan tuhlaa energiaa pelotteluun, vaan pikemminkin se säästää voimavarojaan pelon analysoimiseen. Minimalistisesta alkuasetelmastaan huolimatta The Village eskaloituu Shyamalanin maagisissa hyppysissä universaaliksi mutta samalla myös jopa yllättävän intiimiksi tutkielmaksi uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Vaikka itse olenkin koko lailla nuudeleina tästä elokuvasta, niin silti on helppoymmärtää, miksi se tulee jakamaan yleisön kahtia voimakkaammin kuin Shyamalanin kaikki edelliset elokuvat yhteensä. The Village on nimen omaan ristiriitainen elokuva, josta voi todeta kaikenlaista, mutta mitäänsanomattomaksi sitä ei mielestäni voi moittia. Ja se on hyvä asia.
Täysin virheetön The Village ei toki ole. Mukaan on eksynyt joitakin harmittavia lapsuksia, joista henkilöhahmojen lievä ohuus ja antikliimaksilta kalskahtava loppuratkaisu eivät ole sieltä vähäisimmästä päästä. Tosin mainiot roolisuoritukset kompensoivat tehokkaasti tuota ensin mainittua ongelmaa. Silti vaatii kieltämättä jonkinasteista hyväntahtoisuutta, jotta kykenee sulkemaan silmänsä näiltä kauneusvirheiltä. Edelleen kuitenkin korostaisin sitä, että nerokkaan Signsin tavoin myös The Villagen kohdalla kannattaa kiinnittää huomiota itse matkantekoon, ei niinkään varsinaiseen perillepääsyyn. Tällä elokuvalla on paljon annettavaa, jos sille vain on valmis antamaan mahdollisuuden. The Village onnistuu sanomaan jotain niin oleellista ihmisluonteesta, että keskustelunherättäjänä se varmasti toimii varsin hyvin.
nimimerkki: esimies
