Kyseinen pläjäys on ollut tarkoitus katsoa jo jonkin aikaa, mutta syystä x tai y homma on aina siirtynyt. Nyt se sitten tapahtui. Kyseessähän on ihan tosipohjaan nojaava kertomus Stephen Glass -nimisestä nuoresta toimittajasta, joka nousi raketin tavoin alansa huipulle loistavilla jutuillaan. Mies työskenteli vuosina 1995-1998 Washingtonissa ilmestyvässä The New Republic -lehdessä. Hepulla oli kyky löytyy kiinnostavat jutut sekä mies oli pidetty työyhteisössään. Kokonaiskuvassa oli vain yksi pieni mutta. Kaveri oli sepittänyt omasta päästään 27 juttua 41:stä, jotka hän lehteen kirjoitti.
Leffa kertoo viimeiseksi jääneen jutun kautta kun heppu jää kiinni valheistaan. Mies kirjoittaa uskomattoman hakkeritarinan, joka päätyy erään nettilehden syyniin ja nämä alansa ammattilaiset osasivat epäillä asioiden todenperäisyyttä outojen yksityiskohtien perusteella. Tästä lähtee liikkeelle tutkinta, jossa leffan katsojakin joutuu kokemaan myötähäpeän tunteita.
Tarina liikkuu tavallaan kahdessa tasossa. Nykyhetkessä, jossa mies on esitelmöimässä vanhassa koulussaan sekä menneessä, jossa hepun kuviot lähtevät vähitellen selkiintymään.
Hayden Christensen alkaa olla tämän hetken kuumimpia nuorisoidoleita, kiitos Tähtien sodan. Väritetyn totuuden tuotanto ajoittuu Tähtien sota II ja III:n väliin ja on takuulla ollut hepulle sopivan erilainen pesti.
Vaikea sanoa mistä johtuu, mutta itseäni leffassa häiritsi se että Hayden Christensenin vedosta tuli jostain syystä väkisinkin mieleen Clark Kent ja tuo fiilis tuppasi palaamaan aina satunnaisesti. Johtunee samanlaisista silmälaseista sekä kaverin olemus ja kasvonpiirteet toivat tuon mieleen. Hayden Christensenin näyttely oli “ääritilanteissa” mielestäni hyvää ja tuo aiemmin mainittu myötähäpeän tunne roolihenkilön puolesta vahvistaa sen että homma toimii näyttelypuolella. Tarina on itsessään mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Se että näin on todella käynyt, tekee hommasta kaksinverroin mielenkiintoisemman. Ei kai tällaista voi sattua muualla kuin USA:ssa.
