”The things you own end up owning you.”
Quote on kirjailija Chuck Palahniukin käsialaa, eikä siis liity mitenkään elokuvaan nimeltä Christine. Toisaalta tuo ihan väärällä vuosikymmenelläkin kirjoitettu sananparsi täsmää pelottavan hyvin Stephen King -kauhuna mielletyn elokuvan kohdalla: Christine ei ole tippaakaan kauhua, eikä tippaakaan sitä, miltä termi Tappaja-auto kuulostaa. Ei, Christinen tarina kertoo nimenomaan siitä kuinka omistamisesta ja omistautumisesta voi tulla pakkomielle, ylitsepääsemätön asia, jonka oma kauhukerroin piilee paljon syvemmällä kuin mitä silmät näkevät.
Stephen King ilmoitti Buick 8 -teoksessaan ikään kuin protestoivansa nykyajan ihmisten tarvetta saada tarinalle konkreettinen, tiettyjä standardeja noudattava alkunsa ja loppunsa. Niinpä tuo muutaman vuoden takainen kirja, joka sekin keskittyi siis yliluonnollisen auton ympärille, oli pitkälti paikallaan (vajassa) seisovaa menoa ja itse tarinankerronnan, sanojen syöksemisen, riemuvoittoa. Christinessä ohjaaja John Carpenter, typerän mössöilyn ja verimässäilyn erikoismies on poistanut entisestään Kingin kauhuelementtejä ja ohjannut nimenomaan tarinan nuoresta pojasta ja elämää tärkeämmäksi kohoavasta autosta. Oma osansa on auton kolkolla menneisyydellä.
Hällä väliä vaikka Christine tosiaan on tappaja-auto (kelatkaa: ilkimyksiä listivä peltipurkki!) kultaisen kornilta kasariajalta ja vaikka se pitkälti noudattaa aikansa kliseitä ja sudenkuoppia, sillä tällä kertaa tarinankerronta puikkaa (vaiko Buickaa, em. esimerkin innoittamana) ohi pikkuesteiden. Carpenter on myöhemmin törttöillyt leffojensa kanssa oikein urakalla, eikä moni ns. jättiklassikkokaan ole aivan maineensa veroinen, mutta 50-lukulaisen Plymouthin kohdalla natsaa. Myös Carpenterin ja Alan Howarthin musiikin osalta.
Christine kertoo pakkomielteen tarinaa liki täydellisesti. Pelkästään sen mainetta (hah, eikä taaskaan kyse ole Maine-paikan taivutusmuodosta) seuraavat ja kauhun perään jahkailevat pettynevät siihen, etteivät saa haluamaansa, mutta muuten kyseessä on ihan oppikirjaesimerkki nätistä elokuvasta. Aikansa tehosteosasto kikkailee auton ympärillä kylliksi ja tunnelma on sen verran tiheää, että edes latteahkoksi käyvä loppukohtaus ei kaada vettä leffan tankkiin. Yksi hienoimpia King-filmatisointeja, ehdottomasti.
