Tämänkertainen leffa on yksi monista Ronald Reaganin aikaisista amerikkalaisista superpatrioottisista kasaritekeleistä, joiden periaatteessa ainut tarkoitus on julistaa tähtilipun mahtavuutta rahvaalle kansalle ympäri maailmaa. Tämä elokuva muistaakseni julkaistiin Suomessa joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa suomeksi dubattuna, ja sen viime näkemisestä on omalla kohdallani yli 20 vuotta aikaa. Jenkki jänistä ei tietääkseni ole koskaan julkaistu DVD:llä suomeksi, vanha kasettijulkaisukin on nykyisin keräilyharvinaisuus.
Tarinan päähenkilö on Robert Rabbit, amerikkalainen kaniini ja aito amerikkalainen supersankari ”American rabbit”, jonka supersankaripukukin on jenkkilipun väreissä. Tarinan alussa kuvataan Robertin syntymää ja lapsuutta, sekä myöhemmin kotoa lähtöä. Elokuvassa Robert työskentelee pianistina yökerhon rockyhtyeessä motoristijengin terrorisoimassa antropomorfisten eläinten asuttamassa nimeämättömässä stereotyyppisessä amerikkalaisessa kaupungissa. Kaiken taustalla hääräävä motoristijengin johtaja on mystinen liituraitapukua käyttävä korppikotkapahis, jolla on suuremmat suunnitelmat koko Amerikan ja supersankarimme varalle. Jostain ihmeellisestä syystä pahisjoukkolla tuntuu olevan läpi elokuvan ihmeellinen fiksaatio juuri tätä tiettyä rock-yhtyettä kohtaan. Koko elokuvan juoni on käytännössä tekosyy kierrättää kaikki mahdolliset Amerikka -kliseet moneen kertaan ja käyttää hahmot kaikissa tunnetuissa nähtävyyksissä ympäri maata. Matkan varrella tehdään jos jonkinlaista konnuuksia, jotka tähtilippusankarimme ratkaisee lähes pelkällä läsnäolollaan. Pahisten lopullista suurta suunnitelmaa en spoilaa, mutta voi taivas miten tyhmä se on!
Heti suoralta kädeltä voin sanoa, etten muista nähneeni montaa yhtä unohdettavaa ja paperista hahmokatrasta pitkään aikaan. Yhdelläkään tarinan henkilöistä ei ole minkäänlaista persoonallisuutta tai tarinaa Robertia lukuun ottamatta. Dialogi ei oikeastaan ole ollenkaan sen parempaa tai fiksumpaa, pahviset hahmot puhuvat vain pahvista tekstiä ja tarina etenee ehkä yllättävänkin sujuvasti kohtauksesta toiseen. Luonnollisesti elokuvassa parasta on mielestäni ne pahikset, joiden designista ja ääninäyttelijöistä pidin erityisen paljon. Niminäyttelijöitähän tässä elokuvassa ei kuulla ollenkaan, vaan koko juttu on purkitettu lähes amatöörivoimin ja halvalla, oman aikansa mittapuulla ihan kohtalaisella laadulla. Animaation taso taasen on japanilaiseksi kasarianimaatioksi melkoisen kehnoa työtä; hahmot kyllä liikkuvat ja asioita tapahtuu, mutta jälki näyttää niin kovin halvahkolta verrattuna melkein mihin tahansa saman vuosikymmenen elokuvaan. Soundtrack on sekin melko mitäänsanomatonta jälkeä nostalgista tunnaria lukuun ottamatta, mikä on kyllä tarinan kannalta melko harmi.
Kaiken kaikkiaan Jenkki jänis on melkoisen unettava teos, joka ei oikeastaan erotu edukseen millään osa-alueella. Mikään todella huono elokuva ei kuitenkaan kyseessä ole, pelkästään heppoinen ja unohdettava tekele, joka tuskin saa koskaan edes kulttistatusta muiden kuin oman ikäluokkani keskuudessa. Nykykatsojalle se tuskin tarjoaa yhtään mitään, mutta itselleni se tarjoaa melkoisia nostalgiaelämyksiä enemmän kuin useimmat nuoruuteni elokuvat yhteensä. Ei tämä kenestäkään jenkkipatrioottia tee, mutta itseni elokuva onnistuu aina saamaan hyvälle tuulelle. Pelkästään siitä jo kaksi ja puoli tähteä.
