Hullua farssia, pikimustaa komediaa, mutta kuitenkin tunteita herättävä ja välillä jopa liikuttava. Miten sellainen yhtälö voi onnistua? Tietenkin, koska britit ovat asialla! Ohjaaja Frank Oz on kyllä tehnyt muut elokuvansa Amerikan mantereella, mutta hänkin on syntyjään britti.
Muistattehan vielä Neljät Häät ja Yhdet Hautajaiset, 90-luvun hauskimman komedian, jossa sai itkeä ja nauraa vedet silmissä? Muistatteko myös sen fiiliksen, kun huomasi, että tämä oli nyt tässä. Eikä samanlaista pankin räjäyttävää teosta ole oikein näkynyt? Death at a Funeral, ei ihan yllä samalle tasolle, mutta samoilla jäljillä ollaan, vaikka riemua revitään tällä kertaa vain yksistä hautajaisista.
Isäpappa on kuollut ja lähisuku on saapumassa paikalle, vielä kun saataisiin oikea ruumis oikeassa arkussa kesteihin myös.. Jännitteitä on siis luvassa jo valmiiksi, mutta lisää on tulossa. Etenkin eräällä lyhytkasvuisella kuokkavieraalla (Peter Dinklage) saattaa olla yhtä jos toista kerrottavaa isukin elämän varrelta.
Hahmoja on roppakaupalla, mutta kaikille annetaan tilaa, vaikkakin mahtava Alan Tudyk meinaa varastaa koko shown Simoninina , jonka pitäisi tehdä tulevaan anoppiin ja appiukkoon hyvä vaikutelma, ja poika reppana menee erehdyksissä nappaamaan sangen vahvaa hallusinogeeniä. Siitähän ei voi seurata mitään muuta kuin..? No, katsokaa itse. Siinä missä Alan Tudyk loistaa hervottomalla esiintymisellään, myös Matthew McFadyen Danielina, poikana jonka pitäisi pitää muistopuhe, taas on toinen ääripää, kylmä kuin viilipytty, mutta ah, niin hauska!
Death at a Funeral sisältää toimintaa vaikka muille jakaa, mutta se ei kuitenkaan mene missään vaiheessa päättömäksi säheltämiseksi, eikä kompastu omaan nokkeluutensa. Elokuva pysyy kasassa. Tästä saamme varmasti kiittää hyvää käsikirjoitusta.
Varoituksen sana täytyy antaa, vatsalihaksesi ovat vaarassa revähtää useampaankin otteeseen. Tällainen hyvän komedian pitääkin olla!
Tässä elokuvassa on myös onnistuttu siinä, missä monet amerikkalaiset ovat epäonnistuneet. Mukaan on ympätty hahmoja ja tilanteita jotka ovat niin hyvänmaun tuolla puolen, mutta kuitenkin naurattaa, eikä tule sitä kamalaa myötähäpeän tunnetta, mikä näyttää nykyisin olevan monen amerikkalaisen komedian suola..
Ryhmädynamiikka on kuitenkin päivän sana, ja koska tällä hienolla näyttelijäjoukolla se on toiminut moitteettomasti, sitä on ilo katsella.
