Clint ”Mies vailla nimeä” Eastwoodin osakkeet ovat jatkuvasti nousseet elokuvamaailman silmissä. Kukapa olisi uskonut, että partaisen cowboyn roolissa aloittanut mies ryhtyisi ohjaamaan draamaelokuvia ja lopulta hänen uransa huipentuisi kahteen erittäin hienoon sotaelokuvaan (”Isiemme liput” ja ”Kirjeitä Iwo Jimalta”). Clintin uusimman teoksen, Changeling – vaihdokkaan kohdalla odotukset olivat luonnollisesti korkealla, vastenmielisyyttä herättävän ”Enkkunimi – suominimi” –nimeämisestä huolimatta. No, lopputulos ei kuitenkaan varsinaisesti vastannut näitä odotuksia. Ei Vaihdokas viime vuoden huonoin elokuva ole, mutta suurin pettymys ehdottomasti.
Elokuva pohjautuu tositapahtumiin. Christine Collinsin (Jolie) poika Walter (Griffith) katoaa, eikä tätä kuulu takaisin, joten Christine soittaa poliisille. Poliisi kuitenkin lupaa auttaa vasta vuorokauden kuluttua, koska ”jos he etsisivät kaikkia kadonneita lapsia – jotka kuitenkin palaavat kotiinsa yön aikana – ei poliiseilla riittäisi aikaa mihinkään”. No, Walteria ei kuulu takaisin seuraavana päivänä, poliisi aloittaa etsinnät ja muutaman kuukauden kuluttua palauttaa skidin. Christine ei kuitenkaan tunnista uutta skidiä pojakseen, mutta poliisin kivenkovaan väittäessä toista hän päättää ottaa pojan itselleen yhden yön ajaksi kokeeksi. No, eihän se poika siitä omemmaksi muutu, mutta poliisi ei tätä usko ja niinpä Christine joutuu käymään lähes yksinään sotaa byrokratian koneistoa ja gangsterisodissa tahrautunutta kilpeään kiillottavaa poliisilaitosta vastaan.
Vaihdokas alkaa tyylikkäästi: 1920-luvun miljöö esitellään komeasti laajoilla otoksilla jotka esittelevät Los Angelesia sen kahdeksankymmenen vuoden takaisessa kuosissaan uskottavasti. Myös ensimmäiset kohtaukset luovat tarinalle hienosti pohjan. Siihen hienoudet sitten loppuvatkin, ja ongelmat alkavat jo pääosanesittäjä Angelina Joliesta. Jolie sinänsä tekee keskivertoa huomattavasti paremman roolisuorituksen, mutta on aivan liian moderni seksisymboli rauhallisen ja pojalleen omistautuvan yksinhuoltajaäidin rooliin. Ongelmana ei ole se, että Jolie olisi profiloitunut toimintarooleihin, vaan se, että hän olemukseltaan on liian urbaani 2000-luvun ihminen, eivätkä siinä karmeat kukkahatut juuri auta. Vaikka Jolien eläytyminen rooliinsa onkin kunnioitettavaa, hän ei aina täysin vakuuta – suurelta osin käsikirjoituksen vuoksi. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän ensimmäisen kerran saa vaihdokaslapsensa ”takaisin”, ei Jolie sen enempää kuin ohjaaja Eastwoodkaan kykene näyttämään hänen sisällään olevia ristiriitaisia tuntemuksia ja epävarmuutta. Sekä katsojalle että Jolielle on koko ajan selvää, ettei lapsi ole oikea, ja siksi päätös ottaa muksu koeajolle kotiin tuntuu perustelemattomalta, vaikka vieressä pönöttävä poliisi kovin hanakasti kloppia tyrkyttääkin.
Tarinan edetessä Eastwoodilla ilmenee yhä suurempia vaikeuksia sen kertomisessa, ja ennen kaikkea käsikirjoitusten palasten sovittaminen yhteen siten, että se muodostaisi selkeän ja elokuvallisesti oikeaoppisen kokonaisuuden. Vaihdokkaan tarina itsessään kyllä etenee ihan taiteen sääntöjen mukaan, mutta loppua kohden elokuva tuntuu hyvin pitkitetyltä ja Itäpuulla itsellään on ongelmia oleellisten asioiden painottamisessa. Vaihdokkaan loppu kun vyöryttää katsojalle käänteen toisensa perään, ja jokaiselle uhrataan aikaa hyvin paljon, niin että jokainen tuntuu omalta kliimaksiltaan. Ajoittain Vaihdokas myös etenee seitsemän peninkulman saappailla ja rönsyilevä juoni tuntuu liian pitkältä. Koska elokuva perustuu tositapahtumiin, on juonen monimuotoisuus ymmärrettävää, mutta näin moneen suuntaan ehtivän tarinan seuraaminen vaatisi vahvoja päähenkilöitä. Niitä siitä ei kuitenkaan löydy, vaikka elokuva tuokin aika-ajoin näytille hyvin mielenkiintoisia hahmoja (joista mainittakoon John Malkovichin kristillinen radiopersoona Gustav Briegleb ja Amy Ryanin esittämä ilotyttö Carol). Näitä hahmoja ei kuitenkaan syvennetä millään tavalla, vaan heidät joko jätetään statisteiksi (kuten Briegleb) tai hukataan kokonaan jonnekin (Carolin tavoin). Keskeisimmällä henkilölläkin, Jolien esittämällä Christinellä, on täsmälleen yksi luonteenpiirre; käsikirjoittaja Michael Straczynskille vinkkinä seuraavaan elokuvaan: äitiydestä kertovan elokuvan päähenkilöllä saa olla muitakin persoonaa kuin rakastavan äidin muotista otetut hellyydenosoitukset.
Itäpuun ohjauksesta puuttuu myös dramatiikkaa. Sitä voisi pitää minimalistisena, jopa realismia tavoittelevana, mutta ei kuitenkaan kykene saavuttamaan juuri kumpaakaan. Kiehtovan pelkistetyksi Vaihdokas kun on liian rönsyilevä ja realistiseksi pidettäväksi siinä on dramatisointia kuitenkin liikaa. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita loppupuolelta löytyvän hirttokohtauksen. Ei se erityisen häijy sinänsä ole mutta kuitenkin liian graafinen muuhun elokuvaan verrattuna. Eastwood on ilmeisesti koettanut tehdä kohtauksesta realistisen, mutta tämä ratkaisu ei toimi millään tasolla, varsinkaan kun kohtauksessa esiintyviä hahmoja kohtaan ei olemattoman syventämisen vuoksi kykene juuri mitään tuntemaan. Dramatisoinnista vastaa lähinnä ankean kuuloinen ambienssi (kuten koko muussakin elokuvassa), joten kohtaus ei kykene kouraisemaan sen enempää tunteita kuin järkeäkään.
Kokonaisuutena Vaihdokas on valitettavan keskinkertainen elokuva, jonka sisältämät teemat ovat mielenkiintoisia ja joista olisi saanut irti vaikka mitä. Mutta juuri siksi onkin niin ikävää, ettei “I want my son back” -tyyppisiä fraaseja kipurajoille asti viljelevä elokuva kykene tarjoamaan lainkaan ajatuksia, vaan vain valmiiksi märehdittyjä tunnetiloja (niitäkin heikosti esiin tuotuina) ja mustavalkoisen maailmankuvan, jossa kaikki miehet ovat naisvihamielisiä oman edun tavoittelijoita ja naiset älyllisesti niin heikkolahjaisia, etteivät juuri sovinismia parempaa ansaitsekaan. Karkea jako hyviin ja pahoihin ei omaa ainoatakaan säröä tai moniulotteisempaa hahmoa, eikä juoni ole tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta sitä jaksaisi kaksi ja puolituntisen keston ajan kyllästymättä seurata.
