Miehet teki suuren vaikutuksen yhteiskunnallisesti tiedostavana vanhana elokuvana. Yleensä 50-luvulla pyrittiin ensisijaisesti unohtamaan kaikki II maailmansodan peikot. Ei haluttu repiä auki ikäviä muistoja ja tapahtumia. Ymmärrettävästi pyrittiin mieluummin katsomaan positiivisesti tulevaisuuteen. Vaikenemisella ei kuitenkaan voitu ohittaa sitä tosiasiaa, että sodan tuoma elämänmuutos oli monelle ihmiselle pysyvä. Haavoittuneiden määrä oli järjetön – monia miljoonia. Muutos ei siis todellakaan ollut pieni. Se koski suoraan tai epäsuorasti varmaan jokaista ihmistä. Silti tämä sotainvalideista ansiokkaasti kertonut elokuva hyssyteltiin kollektiivisesti lähes näkymättömäksi. Aihe oli kuitenkin tärkeä ja ehkä juuri tämän vuoksi elokuvalle myönnettiin korrektisti ns. pakollinen Oscar-ehdokkuus käsikirjoituksesta, mutta muuten sellainen isompi sutina elokuvan ympäriltä loisti poissaolollaan. Tai saihan elokuva Suomen Jussi-raadin kunniakirjan, mutta me ollaankin täällä pohjoisessa oltu aina vähän aikaamme edellä ja yhteiskunnallisesti valveutuneempia kuin Amerikassa(tähän sitten perään hymiö.).
Siitä huolimatta, että elokuva haluttiin selvästi unohtaa liian kipeänä, se oli tärkeä päänavaus, jossa main stream -elokuva otti ensimmäisen kerran kunnolla kantaa sotainvalidien asemaan, johon 50-luvun massiivisen viihdeteollisuuden ei olisi uskonut koskevan pitkällä tikullakaan. Elokuvat kun koettiin tuolloin vahvasti eskapismin välineenä, joista realismi pyrittiin pitämään mahdollisimman kaukana.
Miehet muistetaan ennen kaikkea Marlon Brandon ensimmäisenä elokuvaroolina. Hän näyttelee II maailmansodassa vammautunutta sotaveteraania intensiivisesti, sortumatta turhaan liioitteluun. Brando valmistautui debyyttinsä huolella. Metoditekniikastaan tunnettu tähti vietti paljon aikaansa sotainvalidisairaalassa, josta haki tuntumaa rooliinsa.
Jack Webb esittää Brandon kohtalotoveria, joka kokee vammautumisesta johtuvien mielialavaihtelujen traagisemmat puolet. Webb on ihan hyvä, mutta toisaalta rooli on kiitollisen lohduton säälinkerääjä. Vanhaa elokuvaa ei tietenkään ole voitu tehdä ilman kunnon rakkaustarinaa. Brandon tyttöystävää näyttelee Teresa Wright, jonka esiintymistä voi kuvailla hillityn herttaiseksi. Lääkärinä nähdään Orson Wellesin Mercury-ryhmästä pinnalle ponnahtanut Everett Sloane. Kaikki näyttelijät onnistuvat hienosti, mutta täytyy todeta, että elokuvan päätyttyä vain Brandon suoritus pyörii päällimmäisenä mielessä. On se vaan aika dominoiva kaveri.
Tällaisia puhtaita sotainvalidikuvauksia ei tule ihan heti montaa mieleen. Tyhjissä aivoissani välähtävät yht’äkkiä nimet Sotilaspoika, Kotiinpaluu ja Syntynyt 4. heinäkuuta, jotka kaikki ovat sanomaltaan tiukan kriittisiä, kun tämä on enemmän asiallisen toteava. Fokus on vahvasti arjen asioissa, kuten voiko invalidi elää normaalia avioelämää. 50-luvulla ei vielä osattu suhtautua käytännöllisesti tai normaalisti vammaisuuteen. Ihmisiä piti informoida siitä, että tarvittiin lisää liuskoja, käsikahvoja ja hissejä, jotta tasavertainen liikkuminen tulisi mahdolliseksi myös liikuntarajoitteisille ihmisille. Ihan tärkeitä pointteja elokuva tuo siis esille.
Tätä elokuvaa voin suositella reippaasti nykykatsojillekin. Toteutus on sen verran ammattitaitoisesti tehty, että tuskastumista ei pääse syntymään. Fred Zinnemannin ohjaustyyli on kiihkotonta ja realistisuuteen pyrkivää. Elokuva ei lankea pitkäveteisyyden suohon ja aikakin on ollut sille armollinen. Miehet on saanut pääasiassa hyvää palautetta katsojilta ja kriitikoilta. Sille soisi paljon enemmän näkyvyyttä. Elokuvan sotasairaalakuvaus on ansiokasta ja aihe herättää paljon ajatuksia. Kannattaa siis katsoa jo ihan yleissivistyksen takia. Elokuvaharrastajille tämä on ehdotonta täytyy nähdä -osastoa Marlon Brandon vahvan ensiesiintymisen vuoksi. Harva näyttelijä aloittaa elokuvauransa suoraan pääroolilla. Brando on yksi näistä.
nimimerkki: mauge
