[I]Mikä on pahuuden raja? Mitä sillä voidaan saavuttaa?[/I]
Jaume Balaguerón Espanjassa ohjaama kauhuelokuva nivoo käsikirjoituksessa yhteen useita kauhuelokuvan perinneratkaisuja – kliseitä siis, mutta lopputulos osoittaa kiistatta miksi kyseiset ratkaisut ovat kauhuelokuvan vakiokalustoa: ne toimivat. Balaguerón ohjauksessa on likaista urbaania joutomaata ja veristä väkivaltaa. Äänimaailma on luonnollisesti humiseva ja äkkinäisesti kirskuva ja tummavarjoista, mutta selkeää kuvakerrontaa väritetään yllättävillä shokkileikkauksilla. Ohjaus on siis täysin genrensä perinteet tiedostavaa, sillä minkäänlaista koomisuutta ei mukana ole ankeutta ja armottomuutta lievittämässä.
Claudian (Emma Vilarasau) tytär, Angela (Judith Tort) katoaa ja happosammiosta löydetään ruumis joka tunnistettavien piirteiden perusteella on hän. Vuodet vierivät, mutta yhtenä päivänä Claudia saa kauhistuneen puhelun tytöltä ( Jessica Del Pozo) joka väittää olevansa hänen tytär. Ilmeisesti kyseessä on Santinina (Carlos Lasarte) tunnetun sekopään luoma salaseura Nimettömät joka pyrkii luomaan täydellisen pahan. Claudian lisäksi soppaan sotkeutuu tutkiva journalisti Quiroga (Tristán Ulloa) ja poliisi Massera (Karra Elejalde).
Emma Vilasarau on pääroolissaan vakuuttavasti romahtava uhri joka joutuu yhä hirvittävämpien paljastuvien tosiasioiden edessä musertumaan. Suoritus hipoo ylinäyttelyn rajoja, mutta koska Balaguerón käsikirjoitus kirjaimellisesti vetää päähenkilönsä pahuuden äärirajaa katselemaan on romahdus täysin odotettavissa. Tunnelman ja juonen kauhu lähtee luonnollisesti perheeseen kohdistuvasta uhasta, lisätään soppaan fanaattinen ja pahaenteinen salaseura millä luonnollisesti on resursseja ja tahtoa tappaa kaikki jotka tielle tunkevat häijyn teatraalisella tavalla. Kasvot tälle epämääräiselle Nimettömien salaseuralle Carlos Lasarte hyytävässä kohtausvarkauksessa. Muun näyttelijäkaartin suoritukset ovat toimivia, mutta sellaisia jotka eivät jää mieleen hyvässä tai pahassa.
Balaguerón ohjaustyö esittää kaksi kysymystä ja lopputekstien ilmaantuessa ruutuun ovat ne saaneet vastauksensa: pahuuden alkupiste on inhimillisen ymmärryksen loppuraja ja puhdas, tislattu pahuus on jotain sellaista mitä ihmismieli ei halua ymmärtää ja murtuu jos se pakotetaan niin tekemään. [I]Los Sin Nombre[/I] ei loista omalaatuisuudella, vaan laadulla ja on erittäin inhan tunnelman omaava kauhupläjäys joka kestää useita katsomiskertoja.
