Ei mestarikaan aina osu maaliin, sanoi Pele tehtyään vain kaksi maalia ottelussa. Hiukan samaa kaavaa noudattaa ohjaajaguru Kubrickin sotaleffanäkemys Full Metal Jacket, jossa on omat huimat hetkensä, mutta joka latistuu loppupuoliskolla keskitasoa heikommaksi sotadraamaksi.
Kubrick on muokkaillut yhdessä parhaan ystävänsä Michael Kerrin kanssa G. Hasfordin romaania ja saanut leffan alkupuolelle yhden legendaarisimmista sotajaksoista. Tai tarkemminhan kyse on koulutusjaksosta, joka karkottaa herkimmät alokaslupaukset armeijan parista. Ja onhan sotamies Pylen kohtalossa jotain raapaisevaa, jotain käsistä karannutta mahdollisuutta, joka ikään kuin valuu pitkin kaakeliseiniä viemäriin. Hetkeksi täytyy pysähtyä moisen simputuksen kohdalla istumaan ja miettimään.
Toinen segmentti itse sotatantereella voisi olla parempikin. Onhan siinä hetkittäin tunnetta, mutta muuten ei fiilis kovin korkealla ole. Snipereita piisaa ja sodankauheuksia kyllä kuvataan – vaan varsin väsynyttä tahtoo meno olla viime metreillä.
Koko leffa on kuvattu englannissa ja Kubrickin diktaattorimainen ote ajoi Anthony Michael Hallin karkuun projektista. Näyttelijäsuorituksista ei mieleen painunut vielä kolmannellakaan katsastuksella oikeastaan kuin D’Onofrion suoritus alkupuoliskolla.
Parempia sotaleffoja on nähty kourallinen, ja ensimmäisen segmentin olisi suonut näyttelevän suurempaa osaa itse tarinassa. Näinkin meno on kyllä miellyttävää, mutta ei lähelläkään täydellistä. Jollakin sairaalla tavalla poisleikattu ”futista ihmispäällä” –kohtaus olisi sopinut tummasävyiseen tarinaan hyvin. Ja sitä paitsi se olisi sopinut avauskappaleeni vartauskuvaan. No minkäs teet.
Kubrick on tehnyt monta tätä parempaa leffaa.
