Inhimillinen erhe aiheutti sen, että testasin hetki ennen illan leffailua, miltä muovi hellanlevyllä tuoksahtaa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että ei laisinkaan hyvältä. Asiaan liittyen on syytä taasen todeta, että sama muovinen tuoksahdus liittyy myös Ihmenelosten sankarointiin. Ei onneksi pahasti, mutta liittyypä silti.
Inhimilliseen erheisiin perustuu myös elokuvan juoni. Klassista sarjislinjaa noudattaen tieteellinen huippukoe epäonnistuu, ja tuloksena saadaan aurinkotuulille altistuneita yksilöitä, joille alkaa ajan saatossa kertyä toinen toistaan ihmeellisempiä ominaisuuksia. Menneitä muisteleva Susan Storm saa kyvyn muuntua näkymättömäksi, Susanin veli tulistuu DNA-muutoksistaan liekkien herraksi, Ben Grimm muovautuu hirvittäväksi Möykyksi ja porukan aivohahmo Reed Richards venäyttää paitsi aivonsa mutta myös koko kehonsa. Oman altistuksensa saa myös pahaa edustava herra von Doom.
Alkumetreillä Ihmeneloset on karmaisevan heikko. Se vaikuttaa siinä vaiheessa pelkältä sarjakuva-adaptaatioinnon jälkihuumassa kasatulta seikkailultapätkäkokoelmalta. Heti ensimmäisen massiivisen toimintakohtauksen jälkeen elokuva alkaa kuitenkin heräillä ja valitsee omiksi supervoimikseen liekehtivän tehostemätön näkymättömyyden sijaan.
Juuri useissa toimintapätkissään elokuva todella toimii ja lyö laudalta monet vastaavat tusinarainaa tusinaisemmat toverinsa. Kokonaisuus osoittautuu myös yllättävän rennoksi ja huumoripitoiseksi, ts. kivaksi vauhtipätkäksi, jonka aikana aivot saavat oman lepoaikansa. Ja joskus lepo tekee ihan hyvää.
Yli sadan miljoonan dollarin budjetilla kasattu leffa osoittautui paitsi kassamenestykseksi, mutta myös tekovaiheessa leffatähtösiä puoleensa vetäväksi tuotannoksi. Nelikkoon valikoituivat lopulta delfiinisarjaystävien ja nuorten poikain suosikki Jessica Alba, Ioan Gruffudd, Chris Evans sekä poliisisarjojen ääripäärooleista tuttu Michael Chiklis. Etenkin Chiklisille, Ihmeneloset-sarjakuvan todelliselle fanille, leffa on hieno juttu. Matalaääninen mies pääsee toteuttamaan nuoruuden unelmansa (kyseinen Thing oli hänen lempihahmonsa) samanaikaisesti hienon roolisuorituksen ohessa. Ylle loihdittu näppärä maski vaati kolmen tunnin päivittäisen työn.
Leffan alussa syntilistaan kuuluu mm. ärsyttävän tekovauhdikas musiikki, joka saa leffan tuntumaan ADHD-oireiselta, mutta liekö se sitten vauhtisokeutta vai mitä, mutta Ihmenelkkukelkut lähtee rullaamaan omalla radallaan. Ja jos epäreiluja vertailuja pitää tehdä, niin mm. Spider-Manin jöötimäinen tunteikkuus päihitetään kyllä tällä liidolla, eikä kelloon todellakaan ei tarvitse vilkuilla. Pääosin Ihmeneloset tarjoaa vain stunttitemppuja, harvapäistä toimintaa, vekkuleita hahmoja sekä tehosteita sarjismuotissa, mutta sen kaiken se tekee hienosti. Kyseessä ei siis ole mitään aivan aurinkotuulesta temmattua kertakäyttöviihdettä.
