Pistäähän se ketuttamaan, kun tunteeton rikollispomo tapattaa vaimon. Siinä voi tuoreelle leskelle jopa tulla mieleen, että jospa saisi vastavuoroisesti laittaa sen ketkun multiin. Saattaa syntyä idea kostosta. Ei mikään kuningasidea, mutta idea kuitenkin.
Stephen King -filmatisointien pitkää sarjaa jatkava Dolan’s Cadillac ei ole kauhua alkuunkaan. Toki rakkaan menettämisessä on aineksia kauhuspektaakkeliin, mutta kanukkiohjaaja Jeff Beesley valitsee varovaisen linjan. Välttäen ratkaisullaan putoamisen klassiseen King-filmatisointien ansakuoppaan, mutta kiertäen samalla kunnianhimoisuuden todella kaukaa. Toisaalta kertakäyttölakanoita pursuavassa maailmassa kertakäyttöinen kostojännäri ei ole synneistä syvin. Ei siis edes varsinainen tahra lak… King-filmografiassa.
Ongelma ei ole tällä kertaa yksin ohjaajan ja hänen tiiminsä. Dolan’s Cadillac on alkujaan parin virkkeen kokoluokkaa oleva stoori, jonka jaaritteluun(kin) kykenevä King on venyttänyt novelliksi. Vähän syvemmälle kaivamalla King-arkistoista olisi löytynyt kymmenittäin parempia vaihtoehtoja tarinarungoksi. Mutta Cadillacilla ajavan, limaisesti kiekuvan Dolanin (ylinäyttelemisen puolelle lipsahtava Slater) ja tavisopettajan (Bentley) välisessä taistelussa ilmeisesti on jotain, joka välttämättä piti tökätä adaptaatiomyllyyn, ja joka valuttuaan ulos kyseisestä myllystä ei edes ole aivan pyllystä. Yritys jalostaa pikkutekijä Dolanista uutta Randall Flagia on sentään tuhoon tuomittu, läpäksi päätyvät myös yritykset päivittää tarinaa nykypäivään. Retroilu olisi ollut paljon coolimpaa.
Dopingtestiuskottavaa eli positiivista leffassa ovat näppärä alkutunnari, rehellinen suoraviivaisuus ja se, että haukotus irtoaa vasta lopputekstien jälkeen. En silti ostaisi Beesleyltä Cadillacia. Kiinnostuneille suosittelisin vaikkapa vuoden 1957 Plymouth Furya. Kaupittelijana eräs John Carpenter.
