Han Sololle pitää olla oma elokuva siinä missä Frozenin jääkuningatar Elsalla pitää olla oma lisensoitu hammasharja tai kotimaisella Rölli-peikolla peikkonaamalla varustettuja pääsiäismunia ja limpparia. Han Solo on osa megalomaanista Star Wars -franchisea, joka on synnyttänyt sekä läjäpäin oheiskrääsää, mutta myös kaanoniin ja sen ulkopuolelle kuuluvia romaaneja, novelleja ja sarjakuvia.
Kuten sanottua, Star Wars -universumissa on paljon krääsää. Onko Han Solon oma elokuva turha asia? Vaikkapa Jar Jar Binksin naamalla varustettu virvoitusjuomapullo voi jonkun mielestä olla turhaa, ja Han Solostakin saadaan toisaalta tietää kaikki oleellisin jo elokuvissa Tähtien sota, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Tämän vanhan trilogian piirtämän kuvan perusteella Han on kaukaisen galaksin nuori salakuljettaja, jonka paras kaveri on karvainen ja karjuva jätti. Lisäksi hän lentää taitavasti itse tuunaamallaan avaruusaluksenrotiskolla ja saa jopa prinsessan sydämen hulttiomaisesta ulkokuorestaan huolimatta.
Toisaalta, vanha trilogia ei esittele Han Soloa lopulta kovin laajasti, sillä hän on tuossa Skywalkerien sukusaagassa vain naseva sivuhenkilö. Niinpä tosifani, joka ei halua tyytyä Solon tarinan lukemiseen vaikkapa sarjakuvaromaanin sivuilta, voi tietyssä mielessä tuntea kiitollisuutta siitä, että Star Warsin oikeudet ostanut Disney pullautti kaiken kansan iloksi tämän miljoonia nielleen Solo-leffan.
Han Solon tarina ei ole suuri verrattuna saman franchisen Skywalkerien tarinoihin. Miten se voisikaan olla? Hän ei ole salaperäistä syntyperää, hän ei omaa taianomaisia voimia, hän on vain eräs huonoihin oloihin syntynyt jätkä, joka pyrkii selviytymään sotaa käyvässä galaksissa ilman suurta agendaa. Ja silti hän päätyy kapinallisten avuksi vanhassa trilogiassa. Toisaalta hän on jätkä, joka ei myöskään erityisesti halua olla tekemisissä imperiumin sotatoimien kanssa, mutta päätyy tässä elokuvassa kouluttautumaan pilotiksi imperiumin värväämön kautta heti kättelyssä.
Näin ollen voisi väittää, että Han Solo on sittenkin kiinnostava elokuvan aihe. Tämä ristiriitojen aallokossa ajelehtiva sankari saa Solo: A Star Wars Storyssa lisää elokuvallista historiaa. Puitteet ovat sen näköiset kuin miljoonaluokan elokuvassa kuuluukin: esim. takaa-ajot ovat isoja ja äänekkäitä, lumi muuta kuin studion lattialle puhallettua pöperöä ja rikollispomon bileet täynnä blingblingiä. Käsikirjoituskin vaikuttaa eheämmältä kuin muuten paljon kehutussa saman franchisen Rogue One -rainassa. Lawrence ja Jonathan Kasdan ovat onnistuneet sisällyttämään hieman huumoriakin mukaan, vaikka Imperiumin vastaiskun kaltaista seikkailuiloittelua Han Solon nuoruus ei tarjoa – ei läheskään.
Mikä Solo: A Star Wars Storyssa mättää, on se, että elokuvana se vaikuttaa enemmän kuitenkin jonkin asian varjolta tai heijastukselta, ei itse asialta. Syy ei toki ole siinä, että Harrison Fordin sijasta Han Solona nähdään nyt rooliin ikänsä puolesta paremmin sopinut Alden Ehrenreich. Ehrenreich on osassa mukavasti sisällä, ottaen huomioon, että elokuvan alkuperäinen ohjaajakaksikko taas ei ollut ilmeisestikään tehtäviensä tasalla, ja tuli vaihdetuksi kokeneempaan Ron Howardiin aivan kuvausten loppumetreillä. Eräs elokuvasta pois leikattu kohtaus paljastaa, miten hukassa Miller & Lord -parivaljakko materiaalinsa kanssa oli: he kuvasivat Chewbaccan (Joonas Suotamo) ja Han Solon käymässä veljellisesti lumisotaa sellaisessa kohtaa tarinaa, missä hahmojen olisi pitänyt vakavoitua. Irrallaan elokuvasta kohtaus on hupaisa, mutta kokonaisuuteen se istuisi huonosti.
Solon oma leffa on kuin varjo syystä, jota on vaikea korjata. Elokuvasta puuttuu nuoren George Lucasin kosketus. Leffan musiikki ei pääasiassa ole John Williamsin, eli Star Warsin monet tunnistettavat teemat kynäilleen säveltäjän käsialaa. Sen kuvaamassa maailmassa on käytetty paljon ei-tietokoneella luotuja esineitä, olioita ja asioita, ihan kuin 1970-luvullakin olisi tehty, eli Star Warsin syntyaikaan. Hahmojen ulkonäkö on Landon (makean mainio Donald Glover) viittakokoelmaa myöten 1970-luvun henkeä mukaileva. Mutta tällainen ei riitä. Se on eilisen kopioimista, ei varsinaista pyrkimystä luoda ei jotain uutta, vaan pyrkimystä toisintaa vanhaa koneella, jonka liki kaikki osat ovat uusia.
Viihdyinkö Solo: A Star Wars Storyn parissa? Koska en odottanut paljoa, totta kai. Nuoren salakuljettajanalun tarinassa ei suuruutta ole, harvan nuoren tarina yleensäkään on maailmoja ravisutteleva. Ja pidin leffasta, vaikkei sen 3D-version immersio vakuuttanut. 3D-versiosta puuttuu ruudun kekseliästä käyttöä, eli tarinan sisällön kannalta tässä leffassa käytetty kolmiulotteisuus ei oikeastaan ole missään määrin merkittävä tekijä. Tosin tuotannon monien ongelmien takia ei ole ollenkaan ihme, että kolmiulotteisuuden käyttöä ei ole ehditty kunnolla miettiä. Mutta näyttelijät, jopa usein muissa elokuvissa maneereihinsa sortuva Woody Harrelson, suoriutuvat rooleistaan hyvin. Tarinan suuruuden puutetta tekijät ovat kätkeneet nippelitietoluokkaa olevien paljastusten alle. Tosifanille esim. Han Solon nopat saavat näin uutta merkitystä. Viihdyttävää on myös se tapa, millä esim. Landon aluksen päätyminen Sololle kerrotaan. Alkujaan anekdootin kokoinen seikka saa Solo-leffassa käsittelyn, jolla pohjustetaan sopivasti myös niitä ratkaisuja, mitkä Lando lopulta teki nk. alkuperäisessä trilogiassa.
