Hevoskuiskaaja ja muut polleaiheiset elokuvat saivat haastajakseen vuonna 2011 ilmestyneen Sotahevosen, joka sijoittuu 1910-luvulle – aikaan jolloin taisteltiin ensimmäisessä maailmansodassa. Leffan ohjauksesta vastaa kukapa muukaan kuin yksi menestyneimmistä leffantekijöistä, Steven Spielberg. Elokuva on saanut monenlaista arvostelua osakseen, mutta nappasi kuitenkin hienosti kuusi Oscar-ehdokkuutta ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta. Vaikka palkintoja ei tällä kertaa napsahtanut, on leffa omalla tavallaan ihan onnistunut teos.
Maalaisperheen nuorukainen, Albert (Jeremy Irvine) saa koulutettavakseen Joey-nimisen hevosen ja epäonnistumisista huolimatta onnistuu kasvattamaan siitä kelpo työhevosen. Perheen kotitila joutuu kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin ja hepo joudutaan myymään eteenpäin, mikä tuottaa Albertille ison pettymyksen. Hän on valmis tekemään hevosen eteen mitä vain ja lupaa etsiä sen vielä käsiinsä. Joey päätyy lopulta keskelle maailmansodan taisteluita ja ajautuu monenlaisiin tilanteisiin. Pollen matkan aikana tutustaan erilaisiin ihmiskohtaloihin, jotka jollain tavalla kietoutuvat yhteen.
On myönnettävä, että elokuva ei missään nimessä lukeudu Spielbergin parhaimpiin, mutta siinä on monia elementtejä, jotka tekevät leffasta ihan katsomisen arvoisen. Ihan täysille pisteille asti se ei kuitenkaan yllä, sillä rainasta löytyy hyvien elementtien lisäksi suurta miinusta tuottavia seikkoja. Leffa on visuaalisesti äärettömän upea ja luonnon kauneutta ei voi kuin ihailla. Katsojaa kierrätetään maalaismaisemasta toiseen ja välillä päästään sotatantereelle. Taistelukentän ulkomuoto on hyvin omalaatuinen ja on katsojasta kiinni, tuottaako se myötähäpeää vai innostusta persoonallisuutensa vuoksi. Visuaalisuus tekee elokuvasta todella pehmeän, lähestulkoon romanttisen. Toinen suurta plussaa tuottava elementti on sävellys, josta vastaa Williams. Kuitenkin myös hiljaisuutta on käytetty hienolla tavalla hyväksi, kun yhdessä taistelukohtauksessa ei kuulu pihahdustakaan.
Elokuvan juoni ja sisältö on kuitenkin aivan toinen juttu. Tarina etenee mielekkäällä temmolla, vaikka alku onkin melko kankea ja lähtee varsin hitaasti käyntiin. Muutoin tapahtumia on mielenkiintoista seurata, eikä leffan pituus tuota ongelmia, joten en lähtisi leikkaajalle suosittelemaan rankempaa saksien käyttöä. Itsessään tarina on kuitenkin melkoisen absurdi ja turhankin onnelliset kohtalot ja käänteet vaikuttavat naiiveilta. Tietenkin myös ikäviä asioita tapahtuu ja ihmiset sekä eläimet joutuvat kärsimään, mutta leffan lapsellisuus ja disneymäisyys paistaa turhan hyvin läpi. Vaikka sama teema tuntuu olevan myös sodan kuvaamisessa, tykästyin sen käsittelytapaan – sodassa viattomat saavat kärsiä, mutta toisaalta siellä kohtaavat myös inhimilliset ja pelokkaat nuorukaiset, kuten leffassa esiintynyt britti ja saku. Sotaleffana Sotahevonen ei kuitenkaan ole kummoinen, vaan se pelaa varmemmin draamana.
Vaikka leffan nimestä on jo pääteltävissä, että eläin on tärkeässä asemassa, hahmoihin olisi ollut aihetta paneutua enemmän. Ne tuntuvat jäävän turhan pintapuolisiksi, eikä kenestäkään saa oikein kunnolla otetta. Ihmisten kohtalot ovat kyllä koskettavia, mutta ne ovat hyvin irrallisia, vaikka toisaalta hevosen kohtaamat tilanteet kietoutuvat jollakin tavalla yhteen. Erityisesti päähenkilöpojan yltiöpäinen rakkaus hevostaan kohtaan tuntuu lähestulkoon sairaalloiselta – toisten mielestä hellyyttävän suloiselta. Koska hahmot jäävät osin vieraiksi, myöskään näyttelijät eivät nouse erityisemmin esille. Heistä ei ole juurikaan muuta sanottavaa kuin että eivät he ainakaan leffan tunnelmaa pilaa. Myös Spielbergin ohjaus on perusvarmaa työskentelyä, joten ei leffaa täysin huonoksikaan voi haukkua.
