Sherlock Holmes (Basil Rathbone) on maailmankirjallisuuden kaanoniin mahtuva hahmo – nerokas tutkija, tarkkaavainen havainnoitsija, väkevää piipputupakkaa tuprutteleva kokainisti ja vakaumuksellinen boheemi. Sidney Lanfieldin ohjaama sovitus Baskervillen koirasta pitää tapahtumat kasassa ja mukana on luonnollisesti vääriä johtolankoja ja hämäyksiä. Holmes selvittää tohtori Watsonin (Nigel Bruce) kanssa edesmenneen Charles Baskervillen (Ian Maclaren) kuoleman omituisia olosuhteita. Sir Arthur Conan Doylen romaani antaa vahvan lähtökohdan ja kun ainoa perijä Henry (Richard Greene) tulee ottamaan perinnön haltuunsa on Holmesin laitettava se 12. aivosolukin toimintaan ennen kuin rikos selviää ja uuden rikoksen toteuttaminen estyy viime tingassa.
Basil Rathbone karismaattisesta olemuksestaan huolimatta ei oikein ole vakuuttava Holmes jonka koti on sekamelska ja tupakkamaku voimakas. Kalebassi on luonteva, mutta ei oikein istu voimakkaita stimulantteja käyttävälle Holmesille. Lisäksi Rathbonen olemus on aivan liian kotoisa viktoriaanisen ajan herrasmiesasussa ja on suorastaan hölmö karheammissa erävaatteissa.
Nigel Brucen suoritus on vakuuttavan huvittava brittiläinen hölmö, mutta se mikä unohtuu moista törmäilyä katsellessa on tohtori Watsonin olevan pätevä lääkäri ja ehdottoman tarpeellinen apu Holmesin tutkinnalle, vaikka joutuu joskus olemaan pimeässä.
Richard Greene on varsin mitätön nuorena Henrynä ja John Carradinen paholaismainen olemus hovimestarina on silmiinpistävä johtolanka.
Tarina on hyvä, mutta kokonaisuus vain törkkää pahasti ärsytyshermoon. Tutkimusta ei tunnu paljoa olevan ja tärkeä apurikin on kirjaimellisesti törmäilevä hölmö. Ei näin pojat…
