Ohjaaja Werner Herzog ja näyttelijä Klaus Kinski tekivät yhteistyötä viisi kertaa useammin kuin kukaan muu ohjaaja yhdessä Kinskin kanssa luoden molempien taitelijoiden ehkä tärkeimmät ja tunnetuimmat teokset. Kuudes työ, dokumentti Herzogin ja Kinskin alati poukkoilevasta ystävyydestä, ilmestyi kahdeksan vuotta Kinskin kuoleman jälkeen.
Kuin sattuman kautta Herzog tapasi Kinskin ensimmäistä kertaa jo 1950-luvulla. Herzog asui yhdessä äitinsä kanssa münchenilaisessa vuokra-talossa, jonka ullakkoa Kinskin oli tapana alasti rusikoida. Vuokratalon pitäjä oli paikallinen riutuvien näyttelijöiden hyväntekijä, joka antoi aloittelevan teatterinäyttelijän Kinskin elää talossaan ilmaiseksi samalla pukien ja syöttäen hullun neron.
Kinski ei suinkaan elänyt kiitollisuudenvelassa riutuvaa elämää, vaan teki talon muiden maksavien asukkaiden elämästä piinaavaa milloin lukitsemalla itsensä päiviksi kylpyhuoneeseen, tuhoamalla talon irtaimistoa, kulkemalla alasti tai vain kirkuen tuntitolkulla laseja särkevällä äänellä.
Dokumentissa Herzog tutkii viha-rakkaus-suhdettaan Kinskiin haastattelemalla Kinskin vastanäyttelijöitä ja vierailemalla yhteisten elokuvien kuvauspaikoilla. Henkilökuvan ohella saamme triviatietoa yhteisten elokuvien vastoinkäymisistä. Herzogin kommenttiraitojen kuulleille tässä on paljon vanhan toistoa.
Kinskistä tarjotaan kuvamateriaalin kautta äärimmäisen epäystävällinen mielikuva, jota pehmitetään tuttuun tapaan anekdooteilla Kinskin sisäisestä hellyydestä ja nerokkaista näyttelijänlahjoista. “Hauskinta” katsottavaa ovatkin tarinat Kinskin useita tunteja kestäneistä raivoamissessioista tai kun Kinski unohtaa vuorosanat ja yrittää kääntää sen kuvasryhmän syyksi. Hän on pahimman luokan narsisti, joka on valmis tarttumaan aseisiin puolustaakseen omaa kantaansa vaikka se oli kuinka naurettava tahansa. Ei ollut tarpeeksi mitätöntä asiaa, josta Kinski ei olisi saanut aikaiseksi riitaa.
Herzog tuntuu olevan ainoa ihminen maan päällä, jota Kinski kuuntelee. Muut vastustajat hän tuhoaa käyttäytymällä aggressiivisesti ja haukumalla heitä kusipäiksi tuntitolkulla, mutta tällainen ei toimi ulkopäin tyyneen Herzogiin. Herzog on tarvittaessa Kinskiä huomattavasti raivokkaampi. Omien sanojensa mukaan hän vannoi ampuvansa ensiksi Kinskin ja sitten itsensä, jos tunnettu sopimusten rikkoja Kinski kävelisi pois kuvauspaikalta.
Myöhemmin kirjassaan Kinski käänsi tämän tarinaksi, jossa Herzog muka ohjasi häntä aseella kameran takaa uhaten. Olisiko se lopulta ollut suuri lommo Kinskin egoon, sitä emme tiedä, mutta ihmisillä on tapana kiinnostua kaikesta törkystä ja väritetystä totuudesta harmaiden faktojen sijaan.
Ehkä tämä kuvaa myös Herzogia. Herzog ei töissään välitä kausaalisesta totuudesta, pyri rekonstruktoimaan jo tapahtunutta liikettä, vaan tärkeintä on sellainen lopputulos, joka vastaa ideatasolla totuutta. Fyysinen liike voi olla mitä tahansa kunhan lopputulos on sama. Fiktiivinen, mutta tositapahtumiin perustuva seikkailuelokuva voi toimia dokumenttina vaikkei se ole sitä sanan alkuperäisessä merkityksessä. Samalla tavoin herzogilaisessa fantasiamaailmassa täysin autenttista vastaava muinaismuisto, mutta tosiasiassa replika, ei menetä merkitystään totuuden paljastuessa.
Kinski oli erittäin mustasukkainen persoona. Hänen piti olla alati huomion keskipisteenä, ja teki kaikkensa jotta näin tapahtuisi. Esimerkiksi elokuvan Aguirre, der Zorn Gottes kuvausten aikana Kinski saattoi kymmeniä statisteja hengenvaaraan ampumalla kiväärillä heidän telttaansa. Syy? Miehet kännäsivät, pelasivat korttia ja pitivät hauskaa. Fitzcarraldon kuvausten aikana paikalliset alkuasukkaat tarjoutuivat tappamaan Kinskin, jos Herzog näin halusi. Kollektiivinen inho Kinskiä kohtaan käännettiin elokuvalliseksi menestykseksi kohtauksissa, joissa Kinski ja alkuasukkaat kohtaavat. Intiaanien käyttämää kieltä ei ole suomennettu, tuskinpa edes alkuperäisversiossa, muttei liene hankalaa arvata mitä he puhisivat.
Kinskin persoonan monivivahteisuus vastasi hänen esittämiensä hahmojen sielunelämää. Tämä seikka tekee Herzog & Kinski -elokuvista niin järisyttäviä katselukokemuksia. Kinski voisi aivan yhtä hyvin elää Herzogin käsikirjoittamien, paikoitelleen faktaan perustuvien suuruudenhullujen päähenkilöiden elämää. Hän oli hahmona vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin esittämänsä roolihenkilöt kuten oopperaa yli kaiken rakastava kumitehtailija Brian Sweeney Fitzgerald elokuvassa Fitzcarraldo tai oman tyttärensä kanssa tuhatvuotista hallitsijasukua kaavaileva jumalan raivon lihallinen konstruktio Don Lope de Aguirre elokuvassa Aguirre, der Zorn Gottes.
Dokumenttia ei voi väittää kovin syvälliseksi sen raapiessa vain pintaa saapumatta juuri mihinkään lopputulokseen. Kinski oli hullu, nero, äkkipikainen, ilkeä ihmisille, mutta kuten kuka tahansa historian samat luonteenpiirteet omaava merkkihenkilö hän ei ollut vain paha tai vain hyvä. Hän oli oikukas, todellinen arkki-ihminen siinä suhteessä, että hänelle vain taivas oli rajana. Kuten kuka tahansa ihminen tuntee sisällään ainakin paikoitellen olevansa mahtava ja ainutlaatuinen, Kinskillä tämä vastaava liekki oli massiivinen, palaen läpi hänen koko elämänsä ja sen vuoksi Kinski uskalsi, pystyi ja jaksoi vakuuttamaan muut omasta neroudestaan. Kinski oli itse itsensä markkinointikoneisto. Hän on mielenkiintoinen tutkimuksen aihe ja matka aikaan, jolloin menestykseen piti omata edes jonkinlainen erikoistaito, olkoot se sitten kyky kaunopuhua tärkeillä palleilla istuvia ihmisiä ympäri. Nykypäivänä tämän kaiken saa rahalla sillä maapalolla ei ole olemassa paikkaa, joka ei ol!
isi medialla kyllästetty. Länsimaisen sivistyksen riemuvoitto pakana- ja alkuperäiskansoista ja lähes tuhansia vuosia kestäneistä kulttuureista ja riiteistä ja myyteistä on erityisen tärkeä osa Herzogin filmografiaa.
Kun kyseessä on erikoislaatuinen, vuosikymmeniä kestäneen ystävyyssuhteen tuonti filmille lienee selvää, ettemme tule näkemään suuria salaisuuksia tai repimään auki syviä haavoja. Tästä ei kuitenkaan pidä syyttää Herzogia, leimata hänet kyvyttömäksi tuoda julki ikäviä asioita tai jättää esittämättä aiheellista kritiikkiä kunnioituksesta vainajaa kohtaan, vaan Kinski oli yksinkertaisesti ihminen, josta on mahdotonta tehdä kaiken kattavaa dokumenttia. Kinski muuntautuu filmillä kameleonttimaisesti hahmosta toiseen, eikä katsoja tai dokumentaristi koskaan tiedä mikä on oikeaa Kinskiä tai väärää Kinskiä. En usko, että edes Herzog tiesi millainen Kinski oikeasti oli.
Herzog & Kinski -faneille dokumentti on sen triviatietojensa ja luonnollisen kuriositeetin vuoksi pakkokatsottava. Dokumentissa esiintyvien elokuvien katselu ennen dokumenttia ei ole pakollista, mutta suositeltavaa sillä niiden käsittely ja juonipaljastukset ovat olennaisessa osassa tässä maanisen hullun psyykkeen kuvaelmassa.
nimimerkki: blueb
