Lucio Fulci tunnetaan parhaiten zombileffoistaan,”Zombie Flesh-Eatersin” lisäksi häneltä muistetaan erityisesti ”Helvetin portit” –trilogia, jonka starttaa City of the Living Dead –nimellä kulkeva eläviä kuolleita vilisevä sekoilu. Ja vaikka starttaakin, niin aika laiskasti, se on myönnettävä. Fulcin tyylikeinot, kuten surrealismi, taitava kamerankäyttö, painostava tunnelma ja väkivalta ovat tällä kertaa kovin keinotekoisesti ja päälle liimatusti luotuja, eikä Elävien kuolleiden kaupunkia voi väittää järin ahdistavaksi tai pelottavaksi. Mutta kyllä se silti kerran nautittavan visvamaratonin tarjoaa.
Uudessa Englannissa tapahtuu kummia: syrjäisen Dunwichin kaupungin pappi William Thomas (Jovine) vetää itsensä narun jatkoksi. Toisella puolen Yhdysvaltoja meedio Mary Woodhouse (MacColl) näkee tapahtuman ja tajuaa, että isä Thomasin teko kertoi pahasta lyhytnäköisyydestä: pyhän miehen kuolema nimittäin avaa Helvetin portit, ja jollei niitä suljeta pyhäinpäivään mennessä, elävät kuolleet tulevat vaappumaan paitsi Dunwichin kaduilla, myös koko maailmassa. Niinpä Mary suuntaakin kohti Dunwichia reportteri Peter Bellin (George) kanssa, paikan päällä jengiin liittyy vielä psykoanalyytikko Gerry (De Mejo) ja tämän potilas Sandra (Agren), jonka auditointisessioihin potilaidensa yksityisyydestä ilmiselvästi vähät välittävä Gerry auliisti päästää kaikki oveen koputtavat. Ja eipä sitten muuta kuin kirjailija Clark Ashton Smithin Cthulhu-mytologiaan keksaisema ”Eibonin kirja” kainaloon, ja niin ikään Cthulhu-mytologiaan H.P. Lovecraftin kautta liittyvän Dunwichin kaduille hortoilemaan.
Päällimmäinen ongelma City of the Living Deadissa on sen juonellinen hataruus ja elokuvakerronnan heittelehtivyys. Fulci ei onnistu luomaan tiivistä pelon ilmapiiriä, ja Dardano Sacchettin Lovecraftilta innoituksen hakeva käsikirjoitus on sekava kokoelma ihmisiä, jotka zombit tappavat, ja jotka sen jälkeen muuttuvat itsekin zombeiksi tappaakseen lisää ihmisiä jotka hekin muuttuvat sitten zombeiksi… Kehystarina on kankea ja sekava; kuolleet ilmestyvät paikalle mistä sattuvat, ja suurin osa henkilöhahmoista tekaistaan vain sitä varten, että heidät voitaisiin terminoida ja sitten nostattaa ylös lyhytaikaisiksi jäävistä haudoistaan. Suurin osa kohtauksista ei myöskään varsinaisesti kovin suorasti liity toisiinsa, vaan pikemminkin elokuva suuren osan ajasta vaikuttaa enemmän kollaasilta Dunwichissa tapahtuvia gore-hetkiä kuin yhtenäiseltä kauhuelokuvalta. Yksittäisen kohtauksen jälkikäteen katsomalla onkin oikeastaan mahdoton sanoa, mihin paikkaan elokuvan kronologiaa se kuuluu, vai onko se kokonaan eri elokuvasta! Toisaalta tämä tuo elokuvaan myös sen ainoan pelottavan elementin: kaoottisuus, houreisuus, kaikkea järkeä ja logiikkaa rikkova sekavuus sekä hämmentävän töksähtävä loppuratkaisu – suolilla höystettynä – tekee elokuvasta kieltämättä vaikeasti tajuttavan ja sitä kautta jopa jollain lailla vieraan tuntuisen. Ja nimenomaan käsittämätön vierauden tunnehan on juuri se, mikä yliluonnollisessa kauhussa ja Cthulhu-tarinoissa viehättää. Siksi olisinkin valmis laskemaan tämän elokuvan Cthulhu-mytologian piiriin paljon vahvemmin kuin vaikkapa Fulcin vuotta myöhemmän elokuvan ”The Beyondin”, joka sekin sisälsi muutaman hienovaraisen viittauksen tähän omalaatuiseen kauhun alalajiin.
Jos elokuvassa jokin kuitenkin on onnistunutta, niin tekniikkapuolihan se. Fulcin ja hänen apuriensa splatter-tehosteet ovat lähes vertaansa vailla, ja ne kohtaukset, joissa gore näyttää keinotekoiselta, ovat todella harvassa. Zombien maskeeraus on hyvää työtä, ja varsinkin muutamat haamumaisemmat zombit – ylösnoussut itsemurhakandidaattipappi etunenässä – ovat aika hyytäviä. Mätänevät ruumiit näyttävät nekin juuri sopivan groteskeilta, ja eräässäkin kohtauksessa sisuskalujaan (oikea oksennus aidoilla lampaan sisäelimillä!) oksentava nainen on suorastaan oksettava näky. Kuvaamalla oikeasta kulmasta ja käyttämällä valaistusta ja leikkausta oikealla tavalla Fulci myös paikoin kykenee luomaan zombien ilmaantumisen ja varjoissa pälyilyn aidosti painajaismaisen näköisesti. Eikä vähätellä sovi myöskään Fabio Frizzin kauhuambientia, joka tosin on armottoman itseään toistavaa eikä eroa juurikaan genren muiden elokuvien scoreista; no, ehkä synthpop-vaikutteita on vähemmän – mistä on syytä olla kiitollinen – mutta silti jäin kaipaamaan astetta vahvempaa tunnelatausta musiikin puolelta.
Mutta kyllä tässä elokuvassa on jotain todella huonoakin, ja se on näyttelijäkaarti. Näyttelijät ovat lähes kaikki rooleissaan kankeita, kunnollista pelon tunnetta – tai oikeastaan mitään muitakaan tunteita – ei City of the Living Deadin patsastelu ilmennä. Näyttelijöiden amatöörimäisyys ilmenee hyvin selkeästi rentouden puutteen lisäksi myös siinä, että he jatkuvasti reagoivat yllättäviin juonenkäänteisiin heti niiden tapahduttua, koska näyttelijät tietysti etukäteen tietävät mistä on kyse, ja tietävät odottaa tapahtumaa. Monet sivuosanäyttelijät näyttävät kovasti siltä, että tahtoisivat vain pois kameran edestä. Myöskään alun meediokohtauksen erittäin kömpelöt liekkiefektit eivät vakuuta, vaan herättävät pikemminkin hilpeyttä. Siksipä elokuvan startti ei oikein vakuutakaan, vaikka ”The Beyondista” musitettava Catriona MacColl tekeekin tietyssä mielessä jopa persoonallisen suorituksen.
MacColliin liittyy myös kenties elokuvan jännittävin ja mahdollisesti ainoa ilman gorea ahdistava kohtaus; nimittäin todella häijy elävältä hautaamiskohtaus. Eikä siinä vielä mitään, sillä kuopattu mimmi herää ja onnistuu kiinnittämään arkun ulkopuolisten huomion, mutta täytyy myöntää että Fulci on valinnut harvinaisen persoonallisen konstin arkun avaamiseen – en spoilaa tätä kohtausta, mutta sanotaanko vaikka että jos minut haudataan elävältä, toivon pelastajieni valitsevan jonkin toisen keinon. Paljoa muuta psykologisesti pelottavaa leffasta ei sitten löydykään, ja gorekin on hyvistä efekteistään huolimatta kokonaisuudesta irrallista, itsetarkoituksellista ja itseään toistavaa, jo lukemattomissa muissa elokuvissa nähtyä mättöä. Zombikauhuleffa joka ei pelota, on kuin zombi ilman ihmislihan himoa – eli aivan liian säyseä kiinnostaakseen kovin pitkään.
