Voi voi, taas on lauma teinejä eksyksissä ja samoaa verta janoavien hullujen mailla! 50-luvulla kauhua kylvänyt House of Wax on saanut 2k-versiointinsa ja voipa sanoa, että mukana ovat kaikki nykypäivän myyntiä edistävät valttikortit. Yleismeno puolestaan on odotettua, tuttua, ei pelottavaa, vaan pelottavan turvallista kiljuntaa.
En ole nähnyt kohuttua ja kehuttua alkuperäisteosta, joten vertailuun ei tarvitse ruveta, vaan House of Waxia tarkastellaan muussa valossa. Tarinaltaan leffa on näkökulmasta riippuen joko klassikko tai maailman kulunein kauhuviritelmä: viisi nuorekasta, kaunista ihmistä viihdyttävällä matkalla kohti futismatsia. Sitten oikaisu sivutielle johtaakin suoraan manalan veroiseen kyläpahaseen, jossa mikään ei ole kunnossa. Vahakabinetti nököttää kukkulalla pahaenteisenä kuin Norman Batesin kotitönö. Moisessa paikassa vain se on varmaa, että hulluuden keskellä kasvaneilla heeboilla viiraa ja he käyttävät monenlaisia poppakonsteja tiellään kohti verenvuodatusta. Ja sankareilla sormi menee suuhun – ellei se sitten katkea sitä ennen.
Ohjaaja Jaume Collet-Seran visiot eivät ole debyytissä vielä niin kohdillaan, että ilman markkinointipuolen yleisönkosiskelukikkoja projektista olisi tullut mitään. Niinpä onkin parasta paneutua suoraan nuorekkaan kauhu-remaken valttikortteihin ja ajanhermoon osuneisiin rahasampoihin.
Valttikortti numero yksi: Paris Hilton. Niin, eihän Hiltonin Pariisi ole mikään kummoinen näyttelijä, mutta voi vain kuvitella minkälaisen massan videoillaan kohuttaneen diivan valkokangasdebyytti sai/saa liikkeelle. Ei ole yllätys, että Hiltonin pieneen rooliin kuuluu pepun keinuttelua ja vastapainona hysteeristä pakoilua tarinan virallisena blondina. Kuka nyt näyttelijäkyvyistä piittaisi, kun myyntiluvuista puhutaan? Ja ihan vakavasti on myönnettävä, että lähes aina kiukkua diivailullaan luova Paris ei edes ehdi missään vaiheessa ärsyttää.
Valttikortti numero kaksi: Elisha Cuthbert. 24:ssa mieskansan hurmannut Kanadan lahja Hollywoodille pistää parastaan pääosaroolissaan. Välillä kaikesta kiljunnasta, mudassa ja vahamössössä uiskentelusta ja muka niin viattomasta (ja sexystä) lookista tulee Kim Bauer –roolin uusiminen mieleen, mutta eipä sekään suoranaisesti haittaa. Kuka nyt Elishasta pahaa voisi sanoa?
Valttikortti numero kolme: pienehkö omalaatuisuuden pilkahdus. Vahamössöstä kaiken iljettävyyden irti ottava tarina lainaa tarpeeksi vanhoja juttuja, jotta tarina tuntuisi jopa sisältävän jotakin mullistavaa uutuudenviehätystä. Ja täytyyhän se myöntää, että höpsösti ryntäilevä stoori pyyhkii useimmilla nuorisokauhuleffoilla persettään. Lopussakin saa olla virnistellä muustakin kuin tahattomasta huumorista. Ja muutamassa kohtaa pieni säikähdyksen aaltokin pyyhkäisee ylitse. Tapu tapu siitä hyvästä.
Valttikortti numero neljä: ne loputkin nuorisostarat. Pakko kai se on todeta lopunkin 80-luvulla syntyneen sakin hoitavan hommansa kuten vaaditaan. Chad Michael Murray kiskaisi pääpokaalin jostakin nuorisoleffa-jee-jee-gaalasta. Tämäkään ei toki sänkiposkisen naishurmurin suorituksesta tee mitenkään mullistavaa, mutta kukapa uskaltaisi mennä väittämään, että House of Wax yrittäisi olla muuta kuin omaan genreensä tiukasti sullottu kauhukikkailu? Tai no, ehkä väkinäisesti tarinaan yhdistelty Liam Howlettin (siis Prodigy) ja Marilyn Mansonin musa yrittää kosiskella myös goottiyleisöä. Vaan goottisävyt jäävät aika vähiin.
House of Wax pullauttelee verta ruudulle yhden kauhuleffan kiintiöiden verran ja ehkä ylikin. Kuva on synkkää ja epäloogisuuksia piisaa. Perussyntinä ovat ainakin pakoilijoiden ihmeparanemiset järjettömän veristen vammojen jälkeen sekä loppua kohti kasvava kaoottisuus, joka vie osan katseluinnosta mukanaan. Tosin kukapa nyt keksisi nuorisokauhiksen, joka ei loppumetreillä lipsuisi hieman korniuden puolelle?
Niinpä. Ei kukaan. Joten sellaiset ihan kivat kertakäyttöviihdepojot Elishan varaan väsätylle rainalle. Vahakuoren alla ei juuri mitään syvällistä ole, mutta toisaalta tuotantoryhmä on tajunnut, että korkealle kurottelematon ei myöskään tipahda korkealta.
