Jos olet liian ennakkoluuloinen, jotain upeaa voi livahtaa ohitsesi. On kohtalaisen harvinaista, että dokumenttielokuva pystyy välittämään katsojalle todella voimakkaina sellaisia tunteita kuin olemisen sietämätön keveys tai tekemisen ilo. Pina voisi olla tuskaa, onhan se dokumentti modernin tanssin (“Taas tekotaiteellista roskaa!”) tekijästä, Pina Bauschista ja hänen tanssiryhmästään, Tanztheater Wuppertal Pina Bauschista. Tuskaa tai piinaa se on silti vähimmissä määrin, sillä voin lyödä vaikka vetoa, että tämä dokumentti pystyy koskettamaan myös epäelitististä elokuvankävijää.
Kauniin Berliinin taivaan alla -elokuvankin ohjannut Wim Wenders on fiksuna miehenä keksinyt, että tanssin yleismaailmallinen kieli on paras tapa kertoa tanssijasta. Miksi ei olisi, sillä onhan toimintaelokuvankin suola yleensä juuri toiminta, eikä turhanpäiväinen puheenlätinä. Kuitenkin, kuten Bausch teki teoksissaan, myös Wenders on liittänyt jonkin verran puhetta elokuvaansa. Se selkiyttää ummikkokatsojallekin kuvaa dokumentin nimihenkilöstä. Tuosta kuvasta kehkeytyy kaunis, vaikka Bauschin, Pinan, tanssijat ja ystävät antavat ymmärtää hänen olleen vaativa, määrätietoinen ja rajoja rikkova. Ylisanoja ei kuitenkaan kuulla, ne on kirjoitettu tanssiteosten liikkeisiin ja kuvioihin. Ne rynnivät katsojan päälle kuin maailman parhaan slasher-leffan roiskeet tai saippuaoopperahahmojen kyyneleet. Kokemus on huima, varsinkin kolmiulotteisena.
Pina kuuluu niihin elokuviin, jotka oikeasti toimivat hyvin 3D-formaatissa. Teatteria, tanssia ja muita vastaavia taiteita ennenkin kuvaruuduilta nähneenä olen havainnut, että niiden tuottama kokemus on sillä tavoin usein paljon latteampi kuin jos katsoisit samaa teosta teatterin katsomossa. Erityisesti niin käy, kun alkuperäisessä näytelmässä esimerkiksi otetaan yleisö mukaan sen tapahtumiin. Pina-dokumentti antaa katsojalle tilaisuuden tuntea, millaista olisi olla osa tanssiteosta. Immersion voima on mahtava. Se tekee puhuttelevamman esimerkiksi elokuvan ensimmäisestä osasta, neitsyydestä raa’alla tavalla kertovasta Le sacre du printempsista. Tanssijoiden kuvaamat tuntemukset kouraisevat kohotessaan kuvasta ihan katsojan iholle asti. Eikä Real3D-tekniikkaa vaivaavasta tummuudesta ole tämän elokuvan kohdalla harmia; alkujaan teatterin lavalle suunnitellut tanssiteokset jopa käyttävät hyväkseen hämäryyttä. 3D-kakkuloiden läpi suodattuvan valon määrä on siis Pinan kohdalla jopa ihanteellinen.
Wendersin Pinan piti alkujaan ehkä olla hyvin erilainen elokuva. Koreografisuuruus kuitenkin kuoli äkillisesti kesken elokuvan tekemisen. Hänestä ei niin olekaan siinä mukana kuin henki, joka välittyy muutamasta arkistohaastattelusta ja tanssiklipistä, mutta erityisesti hänen tanssiryhmänsä rakkaudella esittämästä neljästä isommasta koreografiasta. Ne liittyvät Pinan elämään, esimerkiksi elokuvan toinen osa, Café Mueller, on selvästi saanut vaikutteensa Pinan lapsuudesta: hänen vanhempansa omistivat ravintolan, jossa luultavasti nähtiin sellaisia ihmiskohtaloita kuin Café Muellerissäkin.
Bausch ei ehkä maallikolle ole tuttu, mutta hänen vaikutuksensa on modernin tanssin piirissä nähtävissä hyvin. Vaikkapa Suomessa vähän samantyyppisiä tanssiteoksia, puhetta, musiikkia ja modernia tanssia yhdistäviä, tekee koreografi Jenni Kivelä. Pina osoittaa, että Bausch oli kokeilevuudessa kuitenkin paljon rajumpi. Siitä syntyy myös hillittömän hauskoja tilanteita, joita saksalaiselokuvalta ei ehkä osaa odottaa. Toisaalta, Bauschin ryhmän tanssijat ovat kotoisin ympäri maailmaa Espanjasta Kroatiaan ja Venäjältä Koreaan. Mutta silti, hassuimmat kommentit ovat saksaksi (ja tietysti myös sillä kuuluisalla tanssin kielellä). Kun esimerkiksi siistin oloinen nainen aivan yllättäen putkahtaa kadulle ja esittää mitä suloisimman klassisen baletin ilmentymän vasikanleikkeissä ja silkkitossuissa, hervotonta naurua on vaikea pidätellä. Tulkitsin tämän pätkän muuten itse kommentiksi kauneuden raadollisesta puolesta. Joku muu saa siitä varmasti irti myös muuta, joten kaiken kaikkiaan Pina on hyvin runsas ja antoisa elokuva.
Ei ole ihme, että Pina valittiin Saksan Oscar-ehdokkaaksi. Pina on puhutteleva elämys, vaikka elokuvan rakennetta vähän rikkookin se, että Wenders ei ole uskaltanut luottaa koreografioiden ilmaisuvoimaan sekä katsojan kärsivällisyyteen ihan täydelleen. Niinpä Pinassa nähtäviä tanssiteoksia onkin katkottu kesken kaiken arkistokuvilla ja puheella, jotka eivät niihin alkujaan kuulu. Nämä osuudet olisi voitu jättää suosiolla kokonaan elokuvan tanssiepisodien väliin.
Leffateattereissa pyörii Pinan ohella 3D:nä elokuvia, jotka eivät mitään kolmiulotteisuudesta hyödy. Moni säikyttelypätkä tai toimintarymistely voi vaikuttaa Pinaa mielenkiintoisemmalta leffalta, mutta uskallan väittää, että Pina olisi silti niiden veroinen, ellei jopa purevampi kokemus. Jos vain tilaisuus osuu kohdalle, sitä siis kannattaa mennä katsomaan kolmiulotteisena.
