Kopio on usein parempi kuin alkuperäinen. Sen todistaa näin jälkikäteen tarkasteltuna myös John Carpenterin toimintaklassikko Pako New Yorkista. Aikoinaanhan leffa poiki melkoisen kasan jäljittelijöitä (kuten aika moni muukin Carpenterin teos), ja vaikka suurin osa niistä olikin melko onnettomia tekeleitä, jää Carpenterin elokuva väkisinkin kakkoseksi tyylilajin suurimmille mestariteoksille. Ainakin Pakoa New Yorkista melko häpeämättömästi rip-offaava ”New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019” on aika lailla alkuperäistä toimivampi. Syitä tähän ei kauan tarvitse hakea, Carpenterin leffa kun ei mikään varsinainen taideteos ole, vaan varsin suoraviivainen toimintapätkä lievällä dystopia-tunnelmoinnilla ryyditettynä. Miten siis tehdä parempi elokuva? Yksinkertaisesti viemällä kaikki toiseen potenssiin, kunhan nyt ei täysin överiksi mennä.
Ydinsota ei ole maailmaa tuhonnut, mutta huonosti menneisyyden tulevaisuuden New Yorkissa vuonna 1997 silti menee. Rikollisuus kukoistaa noustuaan Yhdysvalloissa 400 prosenttia, joten Manhattanin saari on kokonaisuudessaan muutettu valtavaksi avovankilaksi. Muurit ja vartijoiden raskas aseistus takaavat, ettei saarelta tulla pois, muuten paikan päällä ei mitään lakeja ole. Tähän epämiellyttävään putkaan on määrä lähettää myös tyylikästä käärmetatuointia vatsassaan kantava Snake Plissken (Russel), mutta Kärmeksen onneksi USAn presidenttiä kuljettava lentokone sattuu putoamaan New Yorkiin juuri ennen Plisskenin saarelle siirtämistä. Yhdysvalloille tämä ei ole aivan samanlainen onnenpotku, ja niinpä Snake pestataan pelastamaan presidentti 24 tunnin kuluessa, jolloin hän saa armahduksen kaikista tuhmuuksistaan. Jotta homma varmasti hoidettaisiin vaaditulla intohimolla, Plisskenin kaulavaltimoihin asetetaan kaksi pommia jotka räjäyttävät hänen päänsä irti jos homma viivästyy liiaksi.
Aikanaanhan Carpenter osui Paolla New Yorkista todelliseen kultasuoneen, eikä kyllä ihmekään. Juoni tarjoaa hyvän pohjan samalla tutun, mutta samalla myös pelottavan ja eksoottisen maailman esittelemiselle. Ja kun tarina vielä alleviivaa, että New Yorkissa olijat ovat vankeja, ei heidän tappamisensakaan pitäisi aiheuttaa kovin suuria tunnonvaivoja – varsinkin kun lähes kaikki newyorkilaiset ovat aivan seinähulluja. Harvat täysjärkisethän itse asiassa rupeavatkin Plisskenin kavereiksi heti kun tämä osuu paikalle. Toimintaa elokuvassa on, muttei kuitenkaan niin paljon kuin voisi odottaa. Alkupuoli on itse asiassa aika säyseä, tarjoillessaan joukon laimeita säikäyttelysäpsähdyksiä ja melko onnistunutta seikkailu/vakoiluelokuvaa. Puolenvälin tienoilla Carpenter kuitenkin on saanut pohjustettua koko tarinan ja saa kunnon vaihteen silmään: tämän jälkeen toimintaa onkin ties minkälaista; on mätkintää, vapaapainia, gladiaattoriotteluja, yliajamista ja tietysti kaiken tärkeintä eli ampumista. Eli kyllä kelpaa. Itsetarkoitukselliseksikaan ei väkivalta muutu kuin pariin otteeseen, eli pääosin juttu pysyy juonen puolesta yllättävän hyvin kasassa.
Toisaalta Pako New Yorkista ei tarjoa toiminnan puolella kuitenkaan mitään vallankumouksellista. Älyttömyyksiin mennään tasaisin väliajoin, ja nauraakin saa paikoitellen, mutta tämä ei kuitenkaan pilaa elokuvan tunnelmaa, jonka nostattamisessa pääosaa näyttelevät Carpenterin itse säveltämät minimalistiset syntikkamusiikit ja upeat tuhoutunutta New Yorkia esittävät lavasteet: niin tuhoutuneet ja sotketut toimistot kuin autonromujen täyttämät kadutkin ovat komeaa katsottavaa. Parasta onkin post-apocalyptinen tunnelmallinen kuva raunioituneesta New Yorkista. Mutta se ei aivan riitä: Pako New Yorkista kyllä kantaa vallan hyvin alusta loppuun, mutta paremminkin voisi mennä. Leffa on kuitenkin liian eksploitatiivinen, ilmeinen ja kunnianhimoton, jotta se voisi toimia sellaisena yhteiskunnallisena satiirina, kuin miksi se ehkä on tarkoitettu. Toisaalta Carpenter ei myöskään uskalla heittäytyä pelkän maailmanlopputunnelmoinnin varaan, mikä voisi olla tässä tapauksessa se paras vaihtoehto tyylikkään kokonaisuuden aikaansaamiseksi. Sen sijaan Pako New Yorkista rämpii viihdyttävästi, mutta myös hiukan tuskaisesti ja jopa pitkästyttävästi jossain b- ja a-elokuvien rajamaastossa, onnistumatta varsinaisesti kummassakaan.
Näyttelijäkaarti ei juuri sisällä yllätyksiä: pääroolissa nähdään Carpenterin vakiokasvo Kurt Russel, joka hoitaa roolin totutulla vähäeleisyydellään, josta ainakaan itse en ole vielä toistaiseksi onnistunut löytämään mitään erityisen hienoa lahjakkuutta tai karismaa. USAn presidenttiä esittää toinen Carpenterin luottomies Donald Pleasance (muistetaan parhaiten ehkä ”Halloweenista”, joka itselleen uskollisesti on kuin unessa koko leffan ajan. Dollaritrilogian kahdesta viimeisestä osasta muistettava Lee Van Cleef ei hänkään onnistu vakuuttamaan, vaikka taitaakin olla leffan pääosanesittäjistä paras.
Eihän Carpenter koskaan mikään maailman paras ohjaaja ole ollut, mutta nautittavia leffoja äijä silti osaa tehdä. Pako New Yorkista on selkeästi juuri tämän miehen ohjaustyö: se ei ole sen enempää ohjaajansa kuin genrensäkään parhaimmistoa, mutta se on kuitenkin hyvä elokuva, onnistuu ihan kohtalaisesti kaikessa mitä yrittää – ja kuten niin moni muukin Carpenterin elokuva, inspiroi kokonaista aaltoa uusia elokuvia.
