Tieteen popularisointi on nykyään päivän sana. Tieteistä varsinkin matematiikka tuntuu olevan viihteessä kova juttu: Tv:stähän tulee ohjelmia kuten num3rot ja elokuvista matematiikka aiheita löytyy sellaisista pätkistä kuten numero 23 ja Pi-usko kaaokseen.
Useimmiten tälläiset “matematiikkaelokuvat” ovat jossain määrin lapsekkaita: tekijätiimiltä joko puuttuu sitä oikeaa ymmärrystä matematiikan päälle tai aihetta ei käsitellä tarpeeksi laajasti. Esimerkiksi TV-sarja num3rot on lähinnä ärsyttävä, sillä se yrittää käyttää matematiikkaa ollakseen katu-uskottavampi sarja.
Pi (1998) ei yritä olla katu-uskottava. Sen tarkoitus on ihan rehellisesti käsitellä matematiikkaa, mikä onkin ilahduttavaa. Darren Aronofskyn tuotanto on vielä melko pieni, mutta varsin laadukas. Pi on hieno osa Aronofskyn tuotantoa yhdessä unelmien sielunmessun kanssa.
Elokuva kertoo Matemaatikko Max Cohenista. Hän yrittää selittää matematiikan avulla kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu. Cohenin ongelma onkin pakkomielteeksi yltyvä matemaattinen selittäminen ja kun mukaan tulee rajut migreenikohtaukset, alkaa Cohenin käsitys ympäristöstä heikentyä. Juonesta ei kannata juuri enempää paljastaakkaan.
Leffan hienoimpiin ominaisuuksiin kuuluu, että se uskaltaa olla erilainen. Se ei esimerkiksi sorru lässyttämään päähenkilön ongelmista periamerikkalaiseen tyyliin, vaan näyttää asiat niinkuin ne ovat, ja jättää lopun katsojalleen arvioitavaksi.
Elokuvassa voi nähdä kuvauksellisia yhteyksiä Aronofskyn Unelmien sielunmessuun. Molemmissa elokuvissa on samantapaisia harhanäkyjä ja Cohenin päänsärkykohtauksien kuvauksessa on samaa brutaalia voimaa kuten Unelmien sielunmesussa. Myös tavatamerkikisi muodostuneet nopeat, pari sekuntia kestävät otokset ovat ahkerassa käytössä.
Elokuvan tarina etenee kiitettävän luontevasti eteenpäin,vaikka alussa ohjaajan ote tuntuu olevan melko pahastikin hukassa. Leffa kuitenkin parantaa otettaan huikeasti koukuttaen katsojaa hyvin.
Loppuun voidaan todeta, että leffa on varsin onnistunut pienistä takeltelusta huolimatta.
