Kauhuelokuvat ovat kokeneet uutta nousua viime vuosina. Yhdysvalloissa on ruvettu innoissaan vääntämään uusintaversioita vanhoista kauhuklassikoista, Ranskasta pursuaa visuaalisesti näyttävää sekä psykologisesti kiehtovaa tavaraa ja Iso-Britannia kunnostautuu verisillä kekkereillä, joihin on ladattu annos likaista huumoria. Enää ei kauhupläjäykset välttämättä panosta tunnelmointiin, vaan väkivaltaisuudesta ja yököttävyydestä on tullut avainsanoja. Mikäs siinä periaatteessa, mutta kauhun toimivuuden kannalta tarvitaan myös psykologinen aspekti taustalle kummittelemaan, että katsojalla olisi oikea syy pelätä.
Adam Masonin ohjaama The Devil’s Chair vuodelta 2006 vie katsojan mielen raunioille. Budjetti ei ole ollut mikään hirveän suuri, mutta nerokkailla oivalluksilla ja vimmaisella ohjauksella on saatu hyvää jälkeä aikaiseksi. Mysteerihommana alkava juttu kysyy katsojalta, mikä on tuo pirullinen tuoli hylätyn mielisairaalan yläkerrassa. Tarinaa kertoilee Nick West, joka huumehöyryissään vieraili aikoinaan älyttömän söpön tyttöystävänsä kanssa tuossa hylätyssä mielisairaalassa. Kolkon rakennuksen yläkerrasta löytyy tuoli, johon istuminen tuottaa hirveyksiä. Söpö tyttökaveri istahtaa siihen, kokee veristä kidutusta ja katoaa mustaan aukkoon. Kuulostaa aika älyttömältä, kieltämättä. Kuitenkin ohjaaja Mason saa homman startattua sen verran sujuvasti, että katsojan mielenkiinto herää ja hommaa tulee seurattua koukuttavan alunkin jälkeen mielenkiinnolla.
Nickin roolissa loistaa heebo nimeltä Andrew Howard, joka varastaa show’n täysin itselleen. Muut näyttelijät ovat aika b-tasoa, mutta eipä se menoa haittaa. Filmin tunnelma yrittää tavoitella roskaista kauhua, joten näyttelijöiden vaatimaton taso vain sopii kuvioihin. Howardin tulkitsema energinen riehunta, aidonoloinen henkinen ahdinko, jääräpäisyys ja machoileva olemus luovat hienon roolihahmon. Kähisevä ääni sopii hyvin kertojanäänelle, joka tahdittaa kivasti verisiä tapahtumia.
The Devil’s Chair ei suoraan ole pelottava, mutta yllättävä ja ällöttävä, varmasti monen mielestä jopa shokeerava. Tumma huumori, kertojanäänen sarkastisuus ja kotikutoisen likainen tunnelma tekevät kokonaisuudesta ihan messevän leffan. Jälkiänsä se ei onnistu raapimaan kauhuelokuvan merkkiteosten joukkoon, mutta viihdyttävän filmituokion ja ristiriitaisia pohdintojakin se tarjoaa. Ohjaaja Adam Masonin tulevaisuuden tekemiset kiinnostavat, sillä äijässä on kyllä potentiaalia.
