Ranskasta on viime aikoina tullut puhtaasti Hollywoodista vaikutteita ottaneita toimintatrillereitä, jotka nojaavat visuaalisuuteen ja yllättävän kimuranttiin juoneen. Kuuluisampia lajityypin leffoja ovat olleet molemmat Purppuravirrat -elokuvat sekä monet Luc Bessonin kynäilemät tusinatuotteet. Pääosassa on usein heilunut Jean Reno. Sutten valtakunta kuuluu tähän kastiin edustaen tyypillisintä lajityypin jäsentä pääosan esittäjää myöten.
Tässä on mukana kaikki tätä Ranskan “uusinta aaltoa” edustavan tyylin tyyliseikat. Leikkaus on nopeata, kohtaus vaihtuu ennen kuin huomaakaan, vähän kuin musavideota katselisi. Toimintakohtaukset ovat rajuja, tyylikkäitä ja verisiä, mahtipontisuudessaan jopa huvittavia. Meininkiä säestää ranskalainen pop-musiikki. Kerrontatekniikka ei todellakaan kummartele ranskalaisen filmihistorian perinteille.
Juoni ei ole kuitenkaan kerrottu yhtä läpiselitetyllä tavalla kuin useimmissa pilipalitoimintapläjäyksissä. Paljon jätetään jätetään katsojan mietittäväksi, vaikka kerronnan perusvire onkin viihdyttävä.
Juonta kerrotaan kahdesta näkökulmasta. On aviopari, joka on vaikean paikan edessä, kun Anna-vaimo (Jover) on dementoitumassa. Samaan aikaa Pariisin turkkilaisessa kaupunginosassa kuhisee, kun laittomia siirtolaisnaisia löytyy raa’asti tapettuina. Nuori etsivä Paul Nerteaux (Quivrin) kääntyy vanhan konkarin, entisen poliisin Jean-Louis Schifferin (Reno) puoleen tässä vaikeassa jutussa. Schifferin toimintatavat ovat hyvin kyseenalaisia ja hänen “ainoa lakinsa on oma laki”. Pian parivaljakko päätyy Harmaat sudet -nimisen järjestön jäljille ja näyttää siltä, että Annan tapauksella olisi tämän jutun kanssa jotain yhteyttä. Juonesta kannattaa tietää mahdollisimman vähän, niin tulee yllätyksiä.
Mukana on salaliittoja, salattuja tunteita, näyttävää toimintaa ja kiihtyvää jännitystä. Pienestä kliseisyydestään huolimatta homma pysyy kasassa ja viihdyttää. Tylsiä hetkiä ei olekaan. Mielenkiintoinen juoni pitää hyvin otteessaan, eikä mielenkiinto horju. Shokkiefektejä on käytetty ehkä vähän liikaa, mikä syö tarinan tehokkuutta vieden kokonaisuutta enemmän efektipelleilylinjalle. Ulkoasusta ei näyttävyydestä ole pulaa. Jean Renon rutiinilla vedetty vakuuttava show ex-poliisina, joka ei yllättäen olekaan kliseinen, jättää varjoonsa muut näyttelijät, vaikka ei tästä näyttelijäkaartista ketään ihan osaamatonta löydykään.
Kesäohjelmistoon tällainen sopii parhaiten. Ilman loppuminuuttien lässähdystä kyseessä voisi olla oman genrensä mestariteos, mutta nyt kyseessä on vain keskitason suohon putoava viihdyttävä toimintatrilleri, joka toimii kertakatseluna loistavasti. Ei tämä mieleen jää kummittelemaan. Jos Purppuravirrat upposi, niin tämäkin tuntuu varmaan hienolta.
