Voiko eräs kaikkien aikojen odotetuimmista videopelisovituksista osoittautua muuksi kuin pettymykseksi? Ainakin se voisi olla rutkasti parempi. Niin pelaajien kuin kriitikoiden korkealle arvostama Assassin’s Creed -pelisarja tarjoaa upeita puitteita, henkeäsalpaavaa toimintaa ja ajatuksia herättäviä teorioita. Siksi onkin niin turhauttavaa myöntää, että sen ensimmäinen valkokangasversio on hukkaan heitetty mahdollisuus.
Assassin’s Creedin maailmassa on kysymys kahden organisaation välisestä aikakausia halkovasta kamppailusta. Temppeliherrojen ja salamurhaajien killan käydessä vuoroin toistensa kurkkuihin, kaiken keskiössä on Abstergo-yhtiön uraauurtava dna-teknologia, joka mahdollistaa esi-isien kokemusten uudelleen elämisen ja historiallisen tiedon keräämisen. Abstergon tavoitteena on paikantaa Eedenin omenaksi kutsuttu artifakti, jonka tiedetään olleen viimeksi salamurhaajien kiltaan kuuluneen mystisen Aguilarin hallussa. Samaa verenperintöä edustava kuolemaantuomittu murhaaja Callum Lynch (Michael Fassbender) tempautuu näin seikkailuun, joka valottaa paitsi maailmanhistoriaa, myös hänen omaa menneisyyttään.
Elokuvasovitus muistuttaa tyylillisesti ja kontekstuaalisesti pelisarjan alkupäätä. Ensimmäisen osan keskiaikainen Lähi-itä on kuitenkin vaihtunut espanjalaiseen inkivisitioon, joka on lähempänä samalle vuosisadalle sijoittuvaa Assassin’s Creed II -pelin renessanssi-Italiaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole minkään tutun seikkailun suora toisinto, vaan uusien hahmojen ja ympäristöjen avulla luotu syntytarina, joka hyödyntää aineksia pelisarjan eri osista.
Alkuperäismateriaalin ystävän on vielä tässä vaiheessa turha hätääntyä. Elokuva näyttää jokseenkin siltä, kuin sen pitäisikin, lukuunottamatta historiajaksojen jatkuvaa turkkilaista höyrysaunaa muistuttavaa utuisuutta. Mukana ovat tutut toimintaa siivittävät elementit. Cal Lynch / Aguilar taistelee miekoin ja jousiasein – ranne- ja heittoveitsiä unohtamatta – kiipeilee pitkin seiniä, muurinharjoja ja talojen kattoja ja suorittaa vatsanpohjassa tuntuvia uskonhyppyjä. Tuttuun tyyliin tarina etenee historian ja nykyajan välillä vuorotellen.
Elokuvan ongelmat alkavat kuitenkin ilmetä nopeasti. Aiemmin tänä vuonna hengetöntä X-Men: Apocalypse -elokuvaa lähestulkoon yksin kannatellut Fassbender on nyt roolihahmonsa kanssa täysin hukassa. Tämä johtuu luultavasti enemmän epämääräisestä käsikirjoituksesta ja huonosta henkilöohjauksesta, kuin näyttelijän innostuksen puutteesta heittäytyä hahmoonsa. Näkemystä puoltaa myös se, miksi oikeastaan kukaan muukaan elokuvan tähdistä ei ole onnistunut puhaltamaan hahmoonsa tunnetta. Karmeinta seurattavaa on Fassbenderin ja Marion Cotillardin välinen kemia – tai pikemminkin sen puute. Aivan kuin näyttelijät eivät edes puhuisi toisilleen tai esiintyisi samassa elokuvassa. Asiat ovat yleensä heikolla tolalla siinä vaiheessa, kun elokuvasovituksen päihittää dialogin uskottavuudessa alkuperäismateriaali.
Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi myös Assassin’s Creedin rytmitys on pahasti pielessä. Mitä olennaisimmilta tuntuvat tapahtumat jäävät toistuvasti kesken tarinan siirtyessä takaisin nykyhetkeen, eikä ratkaisu toimi ollenkaan niin hyvin kuin peleissä. Tyhjäkäynnillä viipyilläänkin sitten niin kauan, että näyttelijät tuntuvat itsekin jo raapivan ymmällään päätään. Kaikki tämä luo vaikutelman kuin elokuva ei kaikesta toiminnastaan huolimatta lähtisi koskaan varsinaisesti käyntiin. Käsikirjoitus uhraa aivan liikaa nykyhetken ontuvalle kehyskertomukselle ja jättää viihdyttävyyden varjoon Assassin’s Creedin todellisen koukun, ihmiskunnan alkuperää verhoavan mysteerin. Näin elokuva haaskaa parhaat valttikorttinsa Toivoa sopii, että mahdollinen jatko-osa kykenee valmiiksi pohjustetun premissin turvin sukeltamaan syvemmälle.
Ei kuitenkaan mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Esi-isänsä muistojen uudelleen kokemiseksi Lynch kytketään Animus-laitteeseen, jonka päivittäminen elokuvaa varten tuntuu alkuun täysin turhalta. Ratkaisu osoittautuu kuitenkin käden käänteessä erinomaiseksi, sillä mahdollistaahan se pelkkien hoitopöydän ääressä käytyjen keskustelujen sijaan huomattavasti dynaamisempaa kuvakerrontaa ja tuo historian ja nykyhetken hahmoineen paljon läheisempään vuorovaikutukseen. Pelisarjan mukaillakseen elokuvakin yrittää nostaa pöydälle silkaa turpajuhlaa henkevämpää aihetta, mutta ihmisen aggressiivisuuden ja väkivaltaisuuden painottaminen jää ohkaiseksi, kun niiden syyksi mainitaan metallinen pallo viitsimättä avata asiaa juuri sen enempää.
Videopelielokuvien huonoa mainetta Assassin’s Creed ei missään nimessä paranna. Pelkkänä lajityyppejä yhdistelevänä toimintaseikkailuna se saa luultavasti enemmän anteeksi, mutta sen pahimmat virheet pistävät kriittisen katsojan silmään, oli pelisarjasta kokemusta tai ei. Kysymys kuuluu, tekeekö elokuvasta paremman uskollisuus alkuperäismateriaalille vai rohkeus ottaa uusia suuntia? Etenkin pelisarjan fani taipunee ensimmäisen vaihtoehdon kannalle. Sitä paitsi, sanoi puvustussuunnittelija mitä hyvänsä, Assassin’s Creedin päähenkilön asu on hohtavan valkoinen ja sillä siisti. Näyttiväthän huput pysyvän säkkikankaisissa asuissakin päässä kuin liimattuina.
