Miranda Grey (Halle Berry) on psykiatri, joka tipahtaa potilaaksi murhattuaan miehensä. Mirandalla itsellään ei ole tästä muistikuvia, vaan hänen muistinsa päättyy hetkeen, jolloin sateisena yönä keskellä katua seisonut tyttö loimahtaa liekkeihin. Tästä starttaa varsin kiemurainen juoni, joka ehtii poukkoilla suuntaan ja toiseen koko kestonsa ajan. Juoni on silti äärimmäisen kaavamainen ja kliseinen. Valot välähtää, Haamu ilmestyy hetkeksi kuvaan, Halle Berry kirkuu kehkonsa pihalle ja sitten kukaan ei usko arvon tohtoriamme. Tälläistä menoa jatkuu sitten koko leffan ajan, eri paikoissa ja eri tilanteissa.
Ohjaajana toimiva Mathieu Kassovitz ei juurikaan vakuuta. Toki hollywoodin sanavalta ja tökkö käsikirjoitus saattavat olla tiellä, mutta Kassovitz ei juurikaan kehuskele omaperäisyydellä. Visuaalinen ote on ihan kiitettävän hieno, varsinkin värimaailma on onnistunut. Kerronnan Kassovitz saa pidettyä kohtuu tiiviinä ja elokuvansa jopa mielenkiintoisena, aina puoleenväliin asti. Tästä alkaa alamäki, jota ei juuri pelasta kun Halle Berry kirkaisee kauhusta tuhannen ja yhdennen kerran. Leffa tuntuu jotenkin pitkäveteiseltä ja hitaasti matelevalta, vaikka erityisen tylsiä hetkiä ei juuri ehdikkään syntyä. Jos volume on tarpeeksi kovalla on nukahtaminenkin mahdotonta, kiitos räväkkäiden kliseisten säikyttelyäänien. Kunnollista kauhua ei pääse syntymään, katsojaan säikäytetään kerta toisensa jälkeen ja kyllähän äänien pompatessa kattoon on ihan luonnillista säikähtää hetkeksi, mutta painostava yleisfiilistä, tai Miranda Greyn ahdinkoa ei saada tuotua katsojalle asti.
Loppuunasti sinnittely ei palkitse millään lailla, mysteereihin saadaan latteita selityksiä, eikä leffa jätä mitään katsojan omanajattelun varaan. Lopputekstien lähtiessä taustalta pärähtää soimaan Limp Bizkitin Behind Blue Eyes, joka nollaa fiilikset täysin (ja tämähän on vieläpä Bizkittien parhaita biisejä!). Äänimaailma jää muutenkin hieman köyhäksi. Äänitehosteet ovat sitä perinteistä huutoa ja vinkumista, eikä tasapaksun huono musiikinkaan teemoilta löydy kehumista.
Gothikassa nähdään kaksi tämän hetken parhaita naisnäyttelijää. Pääroolissa oleva Halle Berry ja turhan pienessä sivuroolissa oleva Penelope Cruz. Berry on roolissaan hyvä. Hahmo on kirjoitettu yhtä ohuen ohueksi kuin snelmannin leikkeleet, mutta Berry saa hahmoonsa syvyyttä ja jopa uskottavuutta (joka muuten leffalta jääkin melko pieneksi). Toinen mainitsemisen arvoinen näyttelijä(tär) Penelope Cruz vetää myös hyvän roolin, melko psykoottisena potilaana, tai niin psykoottisena kuin Hollywood rajat antavat myötä. Olisi ollut kiva nähdä Cruz revittelemässä paljon enemmän, sillä hullua hän osaa selvästi esittää hyvin, eikä sorru ylilyönteihin, pitäen hahmonsa kuitenkin todella kaukana tavallisuudesta. Muutenpa näyttelijäsuoritukset ajavat asiansa, mutta muut kuin nämä kaksi näyttelijää, eivät saa puhallettua hahmojaan eloon.
Gothika on melkoinen pettymys. Se ei tarjoile kovinkaan mieleenjääviä irtonaisia kohtia, kokonaisuudesta nyt puhumattakaan. Alku lupailee keskivertoa parempaa trilleriä, mutta jo puolimatkassa meno alkaa olla sen verran väsynyttä, ettei katsoja kertakaikkiaan osaa enään pelätä tulevia tapahtumia. Rautalangasta vääntäminen ei ainakaan paranna asiaa, eikä Kauhuelämyksiä etsivien kannattaa suunnata katseensa jonnekki aivan muualle, sen sijaan rentoa popkorn viihdettä etsivien ja hollywood kliseisiin tottuneiden kannattaa vuokrata (korostan vuokrata) tämä pätkä ja leikkiä että on nähnyt kauhua.
nimimerkki: Siperia Jones
