Ensinnäkin mainittakoon, että elokuva ei todellakaan ole niin synkkä kuin väitetään. Ja huumoriakin löytyy. Leffasta löytyy klassinen kyttäkaksikko, joista toinen on läski ja toinen äärimmäisen tyhmä. Tämä seikka tuo leffaan mukaan hauskuutta. Eikä itse elokuvakaan ole likikään yhtä raju kuin väitetään, mutta yhteiskuntakritiikki on silti kympissä.
Kaksi kaverusta lähtee Bloodlust-nimisen bändin keikalle, ja päätyvät kesken matkan elämänsä karuimmalle ja viimeiselle retkelle arvaamattomien sadistien kanssa. Heidän joukossaan johtaja Krug, hänen äpäräpoikansa Junior (josta Krug teki narkkarin, jotta tätä olisi helppo kontrolloida), Wiesel ja eriskummallinen naikkonen. Ystävykset raiskataan ja silvotaan ja laitetaan kusemaan housuihinsa ja ties mitä. Kaikesta tästä voisi päätellä, että The Last House on the Leftissä ei olisi mitään järkeä. Se ei pidä paikkaansa. Ohjaaja Wes Craven oli kyllästynyt, kun Vietnamin sodasta näytettiin kaikkea sairasta uutisissa, ja niin syntyi The Last House on the Left. Cravenillä oli lähes yksi ja ainoa tarkoitus: järkyttää ihmisiä, ja siinä hän myös onnistui. Seksuaalisen väkivallan, suolten repimisen ja kaikkien mahdollisten sairauksien vuoksi leffa leikeltiin torsoksi ja kiellettiin useimmissa maissa kokonaan.
Näyttelijät ovat varsinaisia amatöörejä, mutta Fred J. Lincoln suorastaan loistaa Wieselin roolissa.
Ja sananen Suomen Future Filmin DVD- julkaisusta. Kuvanlaatu on suoraan sanottuna kamala. Kuvaa ei ole lainkaan masteroitu, vaan kuvassa on vieläkin roskia, lankoja, karvoja, repeämiä ja ties mitä sontaa. Kannet lupailevat DD 5.1- ääniraitaa, on kyllä huonoin 5.1, mitä olen ikinä kuullut. Olen kuullut parempia 1.0:kin. Kaikeksi harmiksi leffa tuntuu olevan vielä pahasti leikelty. Ja mikä oudointa, nämä leikatut ja kokonaan kielletyt kohtaukset on nähtävillä ekstramateriiaaleissa.
Wes Cravenin elokuvista muistetaan aina mainita Scream-trilogia, mutta harmillisen harvoin mainitaan todelliset elokuvaklassikot The Last House on the Left, The Hills Have Eyes ja Painajainen Elm Steetillä. Ja onkin täysin käsittämätöntä miten Craven pystyikin vajoamaan 1990-luvun lopulla niin alas elokuviensa suhteen. Ehkä Craven ei enää silloin ollutkaan niin itsenäinen ohjaaja, vaan alistui kuuntelemaan massaa, eikä jaksanut enää etsiä muita tapoja järkyttää ihmisiä. Sääli sinäänsä, sillä miehen aikaisemmat työt osoittavan, että hän on ansainnut nimensä korkealla kauhuelokuvien sarjassa.
Mutta kaiken kaikkiaan The Last House on the Left on todella katsomisen arvoinen kokemus, eikä lainkaan niin pessimistinen kuin väitetään. Mutta jos leffan kokoelmiisi mielit, kannattaa etsiä parempi julkaisu kuin Future Filmin levittämä.
nimimerkki: The Wolf
