Kummallisesti ”suomennettussa” The Codessa on ihan mukavat lähtökohdat. Heist-leffat uppoavat meikäläiseen puolivillaisinakin. Pääosassa nähdään kaksi karismaattista ikiliikkujaa: miellyttävän lempeä Morgan Freeman ja latino-otteella naisia kaatava Antonio Banderas. Ohjaajan tuolilla istuneen Mimi Lederin Rauhantekijä on paitsi pätevä toimintatrilleri, myös yllättävän aikuinen sellainen, joten odotukset siirtyivät uteliaisuuden puolelle. Bulgariassa jo 2007 purkitettu lopputulos on kuitenkin juoniaukkoja vilisevä tasapaksuus, jossa olisi riittänyt huolettavaa kohtauksesta toiseen.
Mitäs tässä juonta sen pahemmin erittelemään: on vanha kettu (Freeman), oppipoikamainen uusi apuri (Banderas), poliiseja, rikollispomoja, harvinainen taideaarre, saavuttamatan kassaholvi ja niin edelleen. Siinähän The Coden huomattava heikkous tuli yhdessä lauseessa avattua. Mitään kummempaa uutta se ei heist-genreen tuo. Ainoa piristävyys voisi löytyä virkavallan puolelta, mutta sielläkin kaikki tuoreuteen viittaava – sisäiset ristiriidat – dumpataan välittömästi sen esittelemisen jälkeen. Katsoja voi vain kiittää onneaan, ettei kovin iäkäs Freeman ole hoitamassa ”viimeistä suurta keikkaa ennen eläköitymistä”.
Jännitystä yritetään pariin otteeseen tuikata mukaan erityisillä pistoksilla, mutta se ei muuta ryöstökohdetta mitenkään inspiroivaksi. Ehkä syynä on laiskan toteuksen ohella se, ettei varasduon tarvitse kohdata mitään uutta. Tuttuun huttuun pakataan äänentunnistusta, hissireissua, infrapunasäteitä, murtamatonta holvia ja niin edelleen. Itse asiassa jos Ocean’s Elevenin uusversion on nähnyt, on tämän keikan jo todistanut. Paitsi että kyseisessä leffassa se hoidetaan svengillä. Käsikirjoittajat ja Steven Soderbergh tekivät innostavaa seurattavaa siitä, miten ryöstöremmi aikoo ohittaa esteet. The Coden tapauksessa sen sijaan nämä ja monet muut hankaluudet kasataan vain, jotta ne voitaisiin unohtaa tosipaikan tullen. Oppipojan rooliin aivan liian vanha Banderas välttää infrapunasäteet tuurilla ja etanamaisella vauhdilla, Morgan Freemanin lausunta sopii yllättäen äänentunnistukseen ja murtamaton säilytyskaappi hajoaa yhdestä iskusta. Vartijoiden typeryyttä en edes halua ajatella uudestaan. Jää mysteeriksi, miksi käsikirjoittaja Ted Humphrey on halunnut kasata liudan murtamattomiksi tarkoitettuja esteitä, joiden läpi vain kävellään olankohautuksella
Uusien ryöstökohteiden ja -haasteiden keksiminen on toki hankalaa. Ajan ja innovaatoiden myötä esteet muuttuvat koko ajan futuristisimmiksi, mutta samalla myös varkaiden käytössä olevat jipot monipuolistuvat. Ocean’s Eleven nosti teknologiariman niin korkealle, että siitä on hankala mennä yli. Tämän vuoksi The Coden epäonnistuminen ei suinkaan ole yllätys. Huippua ei ole halppisbudjetilla helppo voittaa. Tuoreutta olisikin voinut hakea rakentamalla keikka vanhanaikaisuuden varaan tulevaisuuden sijasta. Esimerkiksi Michael Crichtonin Kultajuna teki tämän konkreettisesti sijoittumalla 1800-luvulle ja oli tällä tavalla varma voittaja.
Vielä ei toivoa ole kuitenkaan menetetty. Lederin Rauhantekijä yllätti draamapuolella; pystyisikö The Code samaan? Vastaus tulee saman tien, kun tämä huikean syvällinen draamalisuke esitellään. Kyseessä on vasemmalla kädellä huitaistu täysin epäinspiroiva rakkaustarina, joka on enemmän kuin päälleliimattu ja päättää ilmaantua paikalle sattumanvaraisin väliajoin. Tällä tempulla käsikirjoitus varmistaa holtittomuutensa. Ei ole mikään ihme, ettei Leder saa tällä reseptillä luotua mitään yhtenäistä tunnelmaa. Epämääräisenä rikkana rokassa on myös täysin epäsopiva musiikkiraita.
Mutta hei: varsinaisen keikan aikana yksi vilkaisu kelloon rittää kertomaan sen, että loppuun on varattu kunnon twistivara. Voisiko yllättävä käänne tai pari piristää katselukokemusta positiiviseen suuntaan? Noh, yllätys siellä lopussa ainakin tuli. Kyllä, twistin on tarkoitus yllättää, mutta sen pitäisi myös parantaa elokuvaa paljastamalla pari tuntematonta tekijää, jolloin tapahtuneet näyttäisivät entistäkin seesteisimmiltä. Tässä leffassa twisteillä ei ole mitään koherenssia muun elokuvan kanssa, ja niiden jälkeen tapahtumissa ei ole enää alkeellisintakaan järkeä. Täysin hämärän peittoon jää esimerkiksi se, mitä Freeman voitti liittoutumalla Banderasin kanssa. Banderasiin liittyvä twisti sen sijaan on niin halpa, että pari naurunpurskahdusta pääsi. Samalla hänen siihen astinen käyttäytymisensä muuttuu täysin käsittämättömäksi. Epäloogisuuksia ja juoniaukkoja leffassa piisaa jo ennestään, mutta loppuperseilyn jälkeen ne tuplaantuvat. Twisti on sullottu mukaan twistin mukanaolon, ei oveluuden tai tarpeen vuoksi – toisin kuin esimerkiksi Inside Manissa.
Ylipäätään on erittäin heikko merkki, jos elokuvan paras hetki on silloin, kun siinä puhutaan toisista elokuvista. Jules Dassin -referenssit onnistuvat jotenkin ihmeen keinolla tuomaan hymyn huulille. On kuitenkin helppo todeta, että kannattaa ennemmin katsoa hyvä ryöstöelokuva kuin katsoa puhuttavan siitä. Jos aiotte tämän leffan katsoa esim. pääparin vuoksi, varatkaa vaikkapa Rififi lähistölle. Sillä tai monella muulla sujuvasti toteutetulla caper-leffalla The Coden maun voi nopeasti huuhdella pois mielestä.
