Veera ja Sakari ovat tavallista elämää viettävä, rakastunut pari, kunnes eräänä aamuna Veera kysyy mieheltään palvelusta: ”Auttasiksä tappamaan mun isän?” Aluksi vitsinä sanotussa heitossa piilee kuitenkin alla traumoja, sekä vihaa menneisyydestä. Veeran pelottavien puheiden osoittautuessa yhä todemmiksi, Sakari joutuu kohtaamaan sarjan toinen toistaan vaikeampia valintoja rakkauden ja inhimillisyyden ollessa pelissä.
Jos yleisesti pohditaan suomalaisen elokuvan olevan joko keveää hömppäkomediaa, tai melankolista draamaa, edustaa tämä elokuva jälkimmäistä kastia. Ja saapuu oikea yö on osittain hyvinkin raskas elokuva, eikä ainakaan saa oloasi tuntumaan paremmaksi loputtuaan. Veeran menneisyyden haavojen ulottuminen vuosien päähän, testaten hänen ja Sakarin parisuhteen rajoja, on teemana kiintoisa ja samalla todella karmiva. Pääparia esittävät Jemina Sillanpää ja Jarkko Niemi suoriutuvat aidolla tavalla rankoista rooleistaan, ja hahmojen tuntemukset ulottuvat kankaalta hyvinkin vahvasti katsojan nahkoihin. Myös Martti Suosalo tekee erittäin kiinnostavaa työtä arvaamattomana ja surullisena Veeran isänä.
Visuaaliselta puoleltaan Ja saapuu oikea yö on miesmuistiin upeiten kuvattua suomalaista elokuvaa. Jo alusta alkaen leffan audiovisuaalinen puoli nimittäin kiinnitti huomion. Pehmeästi ja harmailla sävyillä filtteröity kuva sopii elokuvan ilmeeseen kuin nakutettu, ja kuvauksesta on saatu tyylikästä pienillä yksityiskohdilla. Minimalistiset kameranliikkeet hienojen tarkennusten ja kuvakulmien kanssa saavat katsomisesta nautinnollista. Maininnan arvoista on myös yhtä lailla onnistunut seesteisen pahaenteinen musiikki, sekä äänimaailma.
Juonen kiinnostavasta alkuasetelmasta huolimatta jotain jää uupumaan. Kerronta on osittain laahaavaa, ja jotkin käänteet ja motiivit jäävät hieman puolitiehen. Elokuva jakautuu ikään kuin kahteen osioon, joissa molemmissa on omat vahvat ja heikot puolensa. Tuntui melkein, että elokuva olisi jopa voinut loppua jo ensimmäisen osion päättyessä, mutta sitten se jatkuukin vielä puoli tuntia. Sinänsä hyvästä elokuvasta jäi hieman ristiriitaiset jälkifiilikset. Kokonaisuudesta tuntui puuttuvan ”se jokin”. Mutta onhan se niin, että jos elokuvassa on masentavaa sisältöä, siitä tuskin jää kovin positiivinen mieli jälkeenpäin.
