Hyväntahtoisuus ei aina johda hyvyyteen. Maissilasten läsnä ollessa tilanne voi kääntyä jopa päälaelleen niin, että Hemmingfordin kylän ottaessa turvaansa joukon trauman runtelemia lapsosia, homma käy veriseksi.
Maissilapset 2 jatkaa suoraan siitä, mihin alkuperäinen kompuroiva kasarikulttikauhu jäi. Paha siirtyy nyt vain kylästä toiseen, mutta maissipeltojen öiseen huojuntaan rinnastettu rappion ilmapiiri on voimakkaasti läsnä edelleen – sen aikuisväestö saa tuta. Ja yllättävää kyllä, kakkososien kirous ei yllä lapsiarmeijan toiseen hyökkäykseen, vaan kyseessä on yllättävän veikeä tapaus popcornilta haiskahtavan kauhun omassa ”genressä”.
He Who Walks Behind The Rows -demonin riivaama päälapsipahis näyttää ainakin teiniangstiselta, jos ei sentään riivatulta. Ylinäyttelyä nähdään puolin jos toisin, pahimpana vahvuudeksi ounasteltu isäpoikasuhteen ruotiminen. Sanaiset sylkäisyt siitä Terence Knoxin ja Paul Scherrerin suuntaan. Toki käsikirjoittajiltakin voi kysyä mikä päälle liimatun perheopetuksen funktio on. Sittemmin saippuaoopperatähdeksi siirtynyt Christie Clark selviää kunnialla viehättävän nuorenneidon osastaan. Tämän ansiosta nuori rakkaus hehkuu muita osia kirkkaampana osana stooria – haitatkoon ketä haittaa, mutta ei tilkka sokeria maissiannosta pilaa. Veriannoksen tarjoilee puolestaan kirkon voodoo-repäisy, joka on irrallinen, mutta tehokas. Niin kauhuideana kuin lopulta myös poikamaista ensi-slasher-intoa hehkuvana temppuna.
Maissilapset 2 on musiikista alkaen sarjan leffoista edukseen erottuvin ja menossaan vilpittömin. Musiikissa Omen-imitaatiot vaivaavat muutamassa ratkaisukohdassa, mutta rauhallisempi päätunnari istuu homman ylle mitä parhaiten. Vaikka tehosteryhmä vie homman ykkösosan tapaan hauskuuden puolelle, on kokonaisuus kyllin ehjä näppäräksi kertakäyttönautiskeluksi. Porskuttakoon puimuri siis pellon poikki pirulliset penskat perässään ja maistukoon leffa, ei edes niin kornilta, vaan cornilta.
