Paljosta juomisesta seuraa aina känni, ja kännistä seuraa aina krapula. Krapulasta taas seuraa aina huono olo. Aivan samoin tunnetun lastenkirjan ison rahan filmatisoinnista seuraa säännönmukaisesti kaupallinen menestyselokuva, ja kaupallisesta menestyselokuvasta on väistämättömänä seurauksena taiteellisesti alamittainen jatko-osa. Tällä jatko-osalla on lähes aina krapulan kanssa se yhteinen asia, että siitäkin tulee katsojalle huono olo. Tätä kaavaa noudattaa myös ohjaaja Andrew Adamsonin paluu Narnian tarinoiden ihmeelliseen maailmaan elokuvasarjan toisessa osassa.
Vuosi on kulunut edellisen osan tapahtumista. Pevensien neljä lasta ovat Toisen maailmansodan aikaisella rautatieasemalla ja muistelevat samalla hämmentäviä kokemuksiaan Narnian ihmemaassa, johon he tempautuivat kuin sattumalta. Tosin kohtalollakin oli sormensa pelissä, koska sisarukset kohosivat paikan päällä kuninkaiksi ja kuningattariksi. Nyt he joutuvat Narniaan takaisin, kun rautatieasema yllättäen muuttuukin [url=”http://fi.wikipedia.org/wiki/Deus_ex_machina”]portiksi toiseen ulottuvuuteen[/url]. Seuraa tapahtumaketju, johon kuuluu mm. asiaankuuluvan laillisen kruununperijän prinssi Kaspianin (Barnes) palauttaminen valtaistuimelle, eeppisten taisteluiden käyminen pahoja telmarilaisia vastaan ja onhan toki kohtalollakin sormensa pelissä, jeesusmaisen Aslan-leijonan muodossa.
Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on harvinaisen mitäänsanomaton elokuva. Paitsi ettei siinä ole mitään mikä erottaisi sen tusinasta muusta vastaavasta fantasiatekeleestä (no, raivostuttavat lapsinäyttelijät ehkä) se on myös niin orjallisesti edeltäjäänsä Velhoa ja Leijonaa toistava teos, että vähemmän tarkkaavainen katsoja voisi luulla katsovansa samaa elokuvaa. Päärooleissa äljentelevät edelleen samat naamat (edellisessä osassa inhottanut Tilda Swintonkin vilahtaa täysin turhassa pikkuroolissa), juoni noudattaa periaatteessa täsmälleen samaa kaavaa, massiiviset taistelukohtaukset syövät edelleen suurimman osan ajasta… Ja ennenkaikkea ohjaaja Andrew Adamson kertoo tarinaansa samoin maneerein kuin Velhossa ja Leijonassakin. Mukana ovat kaikki ne ohjauksen elementit jotka ärsyttivät jo edellisessä osassa: käsittämättömät leikkaukset mitä oudoimmissa paikoissa (tyyliin Aslan hyökkää suu ammollaan kohti kameraa ja seuraava kohtaus aukeaa jalopeuran nielusta), käsittämättömän nopeat leikkaukset taistelukohtauksissa (yh!), mielikuvitukseton kamerankäyttö ja kerronnan eteenpäin syöksyvä ja hyppivä eteneminen. Enkä edes viitsi muistuttaa, että hyvien näyttelijänsuoritusten näyttelijöistä ulos piiskaamisen pitäisi olla ohjaajan vastuulla.
Pevensien lapsien rooleissa viihtyvät lapsinäyttelijälupaukset Georgie Henley, Skandar Keynes, William Moseley ja Anna Popplewell eivät ole toistaiseksi oppineet näyttelemään, vaan keskitasoa heikommilla jäillä liikutaan. Show’n varastaakin Prinssi Kaspianin esittäjä Ben Barnes, joka todellisen linssiluden elkein irvistelee tarinaan liittymisensä jälkeen lähes joka ainoassa kohtauksessa – tuskallisin seurauksin. Pääpahis, kuningas Mirazia esittävä Sergio Castellito on roolissaan kohtalainen, mutta luo hahmosta auttamattoman yksiulotteisen omaneduntavoittelijapelkurisotahullun, joka tuo mieleen lähinnä Korkeajännityksen Pahan SaksalaisNatsin. Vika tosin on käsikirjoituksessakin – näin pelkistetyksi kirjoitettu rooli tuskin on tarjonnut kovin laajaa alustaa moniulotteisen ja uskottavan persoonallisuuden luomiselle. Liam Neesonin Aslan-jellonalle lainaama ääni on samaa tasoa kuin edellisessä osassa, kuulostaen joltain lievästi huvittuneen ja pitkästyneen väliltä – tosin repliikit ovat typeryydessään sitä tasoa, että vaikea itseään kunnioittavan näyttelijän on siinä ollakaan huvittumatta tai pitkästymättä. Katsojassa Aslanin vierailut herättävät samantapaisia tuntemuksia.
Suurimmat ongelmat ovat kuitenkin käsikirjoituksessa. C. S. Lewisin samanniminen alkuperäistarina (inhokkini muuten Narnia-kirjoista) on varsin lyhyt, nopeatempoinen ja päättyy jättiläismäiseen taisteluun – luulisi kyseessä olevan täydellisen pohjan toimintapainotteiselle wannabe-menestysspektaakkelille. Toisin on kuitenkin käynyt: ohjaaja Adamsonin yhdessä Christopher Markusin ja Stephen McFeelyn kanssa antaumuksella elokuvaksi sovittama käsikirjoitus on kokonaisuudessaan vielä torsompi kuin alkuperäisteos. Se on vielä lyhyempi ja aivan käsittämättömän nopeatempoinen. Luulisi siis että lopputuloksena olisi lyhyt elokuva, joten miksi Prinssi Kaspianilla on pituutta peräti kaksi ja puoli tuntia? No tietysti siksi että lopputaistelu on venytetty jättimäisestä aivan megalomaanisen suureksi, mahtavaksi, pitkäksi ja katsojan ahteria puuduttavaksi. Suomen kielessä yksinkertaisesti ei ole adjektiivia tällaiselle venyttämiselle. Ja aivan kuin tämä ei vielä riittäisi, on ohjaajanero katsonut parhaaksi lisätä matkan varrelle mukaan vielä lisää taistelukohtauksia, jotka paitsi ovat kirjaan verrattuna täysin uusia lisäyksiä, myös totaalisen turhia ja juonta tai henkilöhahmoja mitenkään syventämättömiä.
Hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö voisi halutessaan myös löytää elokuvasta jonkinlaista sisältöä tai teemoja. Mutta vaikka Prinssi Kaspian onkin käsittelevinään luottamusta, uskomista, rakkautta ja muita ”luota Jumalaan, se auttaa” -klišeitä, hukkuvat nämä kaikki sen loputtomaan verenhuuruiseen räimeeseen. Lisäksi teemojen totaalinen saastuttaminen valtaisalla määrällä kristillistä symboliikkaa (joskaan ei kovin osoittelevalla sellaisella) tekee elokuvasta sisällöllisesti arvottoman kaikille paitsi kristityille. Älköön minua käsitettäkö väärin – kristillinen tematiikka sinänsä on usein erittäin hedelmällinen aihe taideteokselle, ja voisi olla tässäkin tapauksessa, jos katsojaa rohkaistaisiin pohdiskelemaan näkemäänsä jotenkin. Sen sijaan elokuvan juonellinen rakenne – jossa sen henkilöiden oletetaan luottavan Aslanin apuun sokeasti vaikka tämä apu on epävarmaa (kuitenkin apuun luottamattomat kuolevat säännönmukaisesti) – ei yksinkertaisesti omaa minkäänlaista taiteellista arvoa, vaan jää vastenmieliseksi Hollywood-pökäleeksi, kuten koko muukin elokuva.
Jos elokuvasta nyt välttämättä jotain positiivista haluaisi löytää, voisi sen visuaalista ilmettä kehaista. Tietokoneosaston pojilla on varmasti ollut kädet täynnä työtä [s]animaatiota[/s] elokuvaa efektoidessaan. CGI-eläimet ovat kauniita kuin sika pienenä ja muutenkin tekele on visuaalisesti niin komea ettei paremmasta väliä. Mutta kun ei tällaisilla asioilla loppujen lopuksi ole niin suurta väliä – paljon tärkeämpää on se tarina, sanoma ja taiteellisesti ihmismieltä kiehtova kokonaisuus jonka ohjaaja katsojalleen välittää. Andrew Adamson kuitenkin hukuttaa hirvityksensä myötä kaikki nämä piirteet juuri audiovisuaalisen massan alle, eikä nähtävästi ole edes välittänyt yrittää luoda sinne mitään sellaista, jota ajatteleva katsoja voisi kalastella esiin. Narnian tarinat: Velho ja Leijona on yksinkertaisesti huono elokuva, jonka parasta antia edustavat Cock and Ball Torturen laulajan tavoin urisevat mörököllit. Ei kiitos, minä nautin Narniani jatkossakin mieluummin kirjallisesti. Toivottavasti koko elokuvasarja päättyy tähän.
