Miehen pään voi pistää monella tapaa sekaisin. Kieltämättä se, että mies herää eräänä aamuna vaimon vierestä ja lasten ääniä kuunnellen, ei kuulosta ihan siltä oudoimmalta keinolta. Mutta jos tällä miehellä ei oikeasti ole vaimoa, lapsia eikä talolainaa, niin homma muuttuu hankalammaksi.
The Family man kertoo perinteisestä elämänreittien valinnasta ja jossittelusta tutuin elokuvallisin keinoin. Pieni annos scifiä alkuun ja voidaankin jo kysellä: entäpä jos olisin silloin tehnyt niin, ja silloin näin, niin missä olisin? Onko reittini oikea? Hankalaksi menee pohdinta, kun välähdys vie Jack-ukon vieraaseen ympäristöön.
Itsekeskeinen Wall Streetin kasvatti on mitä oivin henkilö testaamaan miltä paskavaipan vaihto tuntuu, ja kuinka perheellinen joutuu tekemään kompromisseja oman navan ajattelun sijaan. Puvutkin vaihtuvat hauskoihin villapaitoihin. Luvassa on yllättävän mukavia noloja ja vaivautuneita hetkiä. Eikä melko lähellä tuttua maneereitaan reuhtova Nicolas Cage ole hänkään hassumpi mies harhailijan rooliin. Taitaapa kyseessä olla Cagen elämänmakuisin elokuva, sen takaavat epävireinen karaokesuoritus vaimokullalle sekä kakkuhassuttelu.
Se on myönnettävä, että Family man ei yritäkään olla muuta kuin hellyttävän opetuksen ja romantiikkaa tarjoava peruspaketti. Tarinakin venähtää hieman liian pitkäksi. Ns. naurukohtauksia on vain muutama. Silti ohjaaja Ratnerin filmografiassa tämä kiltti joulutarina on kirkkainta kärkeä. Cage ja hurmaava Tea Leoni onnistuvat perheongelmien setvimisessä ja kulkevat yli yhteisen elämän karikoiden. Danny Elfmanin siirappipintainen score toimii ja hei, Evoluution käsikirjoittajien tekstissä on oikeasti riipaisevia totuuksia ja oivia oivalluksia!
Kaiken tämän jälkeen hienointa on “menestystarinan määritelmän” muotoutuminen. Opetus taitaa olla se, että jokaisella on ikioma menestystarinansa?
