Sanasta Shinobi tulee ainakin allekirjoittaneelle ensimmäisenä mieleen vanha videopelisarja, jossa hypittiin ninjalla läpi erilaisten tasojen heittotähtiä viskoen ja miekkaa heilutellen. Tämän takia päätinkin katsoa Shinobi-nimeä kantavan elokuvan luullen sillä olevan jotain tekemistä pelisarjan kanssa. Olin täysin väärässä, sillä elokuvalla ei ole mitään tekemistä pelien kanssa, mutta silti kyseessä oli täydellinen yllättäjä.
Tarina kertoo kahdesta kilpailevasta salamurhaajien klaanista, jotka molemmat asuvat tavallisilta ihmisiltä piilossa vuorten sylissä. Yli neljänsadan vuoden ajan klaanit ovat kilpailleet ja sotineet keskenään. Nyt on kuitenkin rauhan aika ja Iga-klaanin taitavin soturi Oboro (Nakama) on rakastunut Kouga-klaanin Gennosukeen (Odagiri). Suhdetta ei klaanien sisällä vielä pystytä sulattamaan neljänsadan vihantäytteisen vuoden jälkeen, joten he joutuvat salailemaan sitä. Nyt kuitenkin paikallinen sotapäällikkö yllyttää klaanit sotimaan jälleen keskenään ja molemman klaanin on valittava viisi parasta soturiaan mittelöön, jossa ratkaistaisiin klaanien tulevaisuus. Tottakai Oboro ja Gennosuke joutuvat vastakkain tämän asetelman myötä. Monet taistelijoista pitävät touhua täysin turhana, mutta lopulta he huomaavat, että taisteleminen on kaikki mitä he osaavat.
Juoni ei välttämättä kuulosta täydelliseltä, eikä se ainakaan aluksi sitä olekaan. Samantyylisiä elokuvia löytyy markkinoilta jo varmastikin enemmän kuin tarvetta olisi, mutta silti Shinobi erottuu niistä täydellisesti muiden osa-alueidensa kannalta. Esimerkiksi elokuvan taistelukohtaukset ovat kertakaikkisen päätähuimaavia, ja niitä on paljon. Taisteluissa ei ole pienintäkään realismin häivää, mutta se ei estä niistä nauttimista, sillä ohjaus toimii taisteluiden aikana täydellisesti ja katsoja pysyy koko ajan mukana toimintakoreografioissa. Jokaisella taistelijalla on omanlaisensa erikoistaito, joka voi olla vaikkapa myrkkyä täynnä oleva keho, tai mahdollisuus hidastaa aikaa. Taisteluissa parhaimmillaan juostaankin kirjaimellisesti pitkin mäntyjä ja kaadetaan puita tuosta vaan. Vaikka aluksi ajatus pari-kolmekymppisistä japanilaisista hyppimässä pitkin puidenlatvoja voi kuulostaa naurettavalta, on toiminnan katsominen erittäin nautittavaa sopivan mielentilan löydettyään.
Elokuvan visuaalinen ilme on myöskin lähellä täydellisyyttä. Kuvaus on erittäin hienoa, ja elokuvassa on muutamia todella komeita kamera-ajoja. Maisemat ovat äärimmäisen kauniita ja elokuvassa on käytetty myös hienosti tietokone-efektejä avuksi henkeäsalpaavan kauniiden otosten teossa. Eipä ole pitkiin aikoihin tullut vastaan elokuvaa, jossa CGi olisi miellyttänyt silmää samalla tavalla kuin tätä katsoessa. Myöskin normaalilavasteet ovat erittäin hienosti tehtyjä, ja varsinkin vuoristokylät ovat todella komeita paikkoja kohtauksille. Tähän kun lisätään vielä komea puvustus ja kauniit japanittaret, niin visuaalisesti elokuvasta pystyy repimään todella paljonkin irti.
Myös elokuvan äänimaailma on kauttaaltaan erittäin komeasti toteutettu. Vanhat kaiuttimeni huusivat kyllä leipää kun toimintakohtausten äärimmäisen munakas ääniraita pauhasi antaen vahvan sielläolon tunteen. Lisäksi elokuvassa käytetty keino mykistää koko elokuva tärkeiden kohtausten aikana toimii edukseen, sillä silloin ilmeet sanovat sen, mitä sanat eivät olisi voineet. Musiikkiraitakin on läpi elokuvan mukavaa kuunneltavaa ja lopussa kuultava Ayumi Hamasakin teemabiisi Heaven on juuri sitä, mitä tällaisen elokuvan loppuun kaipaakin.
Elokuvan vahvuuksia katsellessa unohtaa todella helposti sen pienet heikkoudet. Esimerkiksi osa näyttelijöistä ei tee mitään kovinkaan kummoista roolia, mutta se ei menoa heikennä. Myöskin aluksi hieman kornilta kuulostava juoni alkaa jopa tuntua järkevältä elokuvan aikana, sillä jostain kumman syystä leffan hahmoistakin alkaa välittää toden teolla. Onpa elokuvan loppuun saatu äärimmäisen koskettaviakin kohtauksia.
Itse en todellakaan odottanut elokuvalta yhtään mitään, ja sen takia se potkaisi paljon kovempaa kuin sen ehkä pitäisi. IMDB:ssä leffaa ei olla nostamassa mestariteosten joukkoon, vaan sen keskiarvosana roikkuu tuolla seiskan pinnassa. Voinkin hyvin ymmärtää miksei elokuva kaikkiin uppoa, sillä toimintakohtaukset voivat olla joidenkin mielestä jopa naurettavia ja näyttelijät eivät ole kovinkaan kummoisia. Onpa elokuvan tietokone-efektejä sanottu halvankin näköisiksi, mutta Japanissa asiat tehdään hieman eri tavalla kuin länsimaissa. Efektit eivät ehkä näytä niin aidoilta kuin joissain Hollywood-leffoissa, mutta siinä piileekin Shinobin hienous, sillä se ei yritäkään olla mikään realistinen kuvaus Japanista, vaan enemmänkin satu, visuaalisesti huimaava päiväuni, josta ei haluaisi herätä.
Shinobi on yksi viihdyttävimmistä ja kauneimmista toimintaelokuvista koskaan. Se ei ole ehkä sitä, mitä länsimaiset katsojat ovat tottuneet näkemään, mutta se palkitsee ne, jotka pystyvät sulattamaan yliluonnollista toimintaa ja aivan täysin länsimaisesta poikkeavaa kuvausta, väripalettia, sekä äänimaailmaa. Elokuvassa on omat vikansakin, eikä se välttämättä ole mikään kuolematon mestariteos, mutta ennakko-odotuksiini ynnättynä se iski niin kovaa, että mielestäni neljä ja puoli pistettä on juuri se, mitä Shinobi ansaitsee.
Valitettavasti elokuvaa ei ainakaan vielä ole julkaistu kuin vähän aikaa sitten Japanissa DVD:llä. Toivottavasti vielä joskus arvosteluni on vanhanaikainen ja Suomen kauppojen hyllyillä lojuu hyvälaatuinen kopio Shinobista.
nimimerkki: Nosoki
