Hämähäkkimies. Tuo joka teini-pojan ( ja ehkä myös tytön) ihailun kohde. Hämis aloitti ilmestyessään uuden ajan sarjakuvissa. Hän (ja muut Marvelin sankarit) eivät olleet puhtoisia oikeuden voitelijoita tai supervahvoja ja aina onnistuvia yli-ihmisiä. He olivat aivan tavallisia tallaajia. Epäonnisia, itsekkäitä ja heillä oli omat heikkoutensa.
Stan Lee oli kyllästynyt superien kaavoihin kangistuneisiin kiiltokuvapoikiin ja puhtaaseen “hyvä tai paha”-asetelmaan. Se oli murskattava. Pysyvästi. Hän halusi saada sarjakuviinsa myös romanttisen draaman ja maanläheisen realismin piirteitä. Hän halusi supesankarisarjakuvien olevan taidetta tai kirjallisuutta. Jos sankarit olivat synkkiä niin eivät pahiksetkaan siitä “mä oon vain paha”-asetelmasta olleet alkuaan saaneet. Heissä oli aina jotain hyvää ja heillä oli aina syy tehdä rikoksia.
Animaatiosarjaa kässäröinyt John Semper Junior otti nämä seikat huomioon sarjaa tehdessään. Eikä ihme, että tuloksena oli kuin olikin hieno loistavan näyttelyn ja hienojen tarinoiden ryydittämä sarja jollaista ei enää tulla tekemään. Hämis on yhtä hauska kuin sarjiksissakin ja roistot yhtä traagisia mutta jotenkin niin inhimillisiä. MJ on hieman äkäisempi ja Harry hieman aggressiivisempi, mutta muut hahmot ovat sarjakuvalle uskollisia. Sarjan jaksot vain paranevat loppua kohti ja viimeisestä voi bongata jopa itse Stan Leen! Myös Marvelin universumin muita hahmoja vierailee sarjassa. Jos sarja uusitaan maailma on vielä parempi paikka.
nimimerkki: Freak Splatter
