Kaikkihan tuntevat Clint Eastwoodin. Ja ennen kaikkea hänen maneerinsa: vähäpuheinen mies sikari huulessa, vailla mitään tunteita kasvoilla, silmät kurtussa ja yliluonnolliset taidot kuudestilaukeavan käsittelyssä. Monet tuntuvat myös ajattelevan, että kunhan elokuva on länkkäri ja siinä on Clint, se on automaattisesti hyvä. Näin ei tietenkään ole, sen todistaa Hirttäkää heidät! joka ei täysin perusteetta jää yleensä taka-alalle kun puhutaan Eastwoodin — tai western-genren — suurista hetkistä.
Itäpuu on Jed Cooper, Jed taas entinen serihvi. Jedillä käy huono tuuri ja leväperäisen pikatutkinnan jälkeen hänet lynkataan syyttömänä. Vaan Jed ei kuolekaan, ja saatuaan vapauttavan tuomion oikeassa oikeudenkäynnissä, hän ryhtyy reilun tuomarin (Hingle) apulaisšeriffiksi. Ja eikun metsästämään roistoja.
Hirttäkää heidät! oli Clintin ensimmäinen amerikkalainen lännenelokuva, ja leffan tärkeimmät ongelmat ovatkin tässä. Ensinnäkin, Clint on hyvä näyttelijä, mutta hän on ollut sen verran kovissa länkkäreissä — Sergio Leonen Dollaritrilogia noin alkupaloina mainitakseni — että pelkkä äijän mukanaolo asettaa kohtuuttomia paineita tällaisen tusinateoksen harteille. Toinen ongelma on tietysti, että elokuva on amerikkalainen länkkäri, ja tämän genren varsinkin vanhemmilla tuotoksilla on yleensä nippu vakio-ongelmia — kaavamaiset juonet, toistuvat, ja ylipäänsä asenne westernin tekoon on jenkeillä perinteisesti ollut sellainen, ettei sillä kilpailla kyynisemmän ja revisionistisemman spagettiwesternin saavutusten kanssa kuin ani harvoin.
Niin on tälläkin kertaa; heerosta kohtaan tehdään väärin ja synnin palkka on kuolema: oikeamielinen ja oikeutetusti suuttunut sankarimme lähtee pyssy kourassa rosvometsälle eikä lepää ennen kuin vääryys on kostettu! Teemana on tietysti iänikuinen ja miljoonassa muussakin länkkärissä märehditty “laki on liian lepsu syyllisille ja liian kova moraalisesti syyttömille”. Se, että kökösti dramatisoitu, kaavamaisesti kulkeva elokuva pyörittelee tätä teemaa muutaman aidostikin vahvan kohtauksen lävitse ei riitä pelastamaan uppoavaa laivaa, vaikka kapteenina onkin itse Clint Eastwood.
Ja Eastwoodiin palatakseni — eihän miehestä ole kovinkaan moniulotteiseksi tai monipuoliseksi näyttelijäksi. Nytkin mies heittää sen kova jätkä -roolinsa, sinänsä täysin kelvollisesti, mutta mutta… Ukosta maalaillaan suorastaan yliluonnollisen kovaa jätkää ja äijätunnelma kantaakin muutamien kohtausten yli, jotka muutoin olisivat kenties jääneet suvantokohdiksi. Clint käy maksullisissa, syö isoja paisteja, ampuu rosvoja ja pärjää kolminkertaiselle ylivoimalle tuosta vain, se on sitä miehen elämää. Muut näyttelijät ovat aika tavanomaisia länkkärisivuosia. Inger Stevens on täysin turha lisä eteerisenä naisena, eikä hänellä tarinan suhteen ole mitään funktiota. Kukaan muu henkilöistä ei oikeastaan edes jää mieleen, ei näyttelijäsuorituksena eikä elokuvallisena persoonana, ehkä Pat Hingle hieman moraalinsa riepomana tuomarina, mutta hänkin vain siksi että on Clintin lisäksi ainoa pysyvä hahmo jatkuvasti mielenkiinnottomille sivupoluille eksyvässä elokuvassa.
Mutta pureudutaanpa elokuvan oikeaan ongelmaan: se on julmetun tyhjänpäiväinen ja sutaisten tehty. Kaikki kulkee valmiiksi tehdyillä urilla, Clintin irvistely tuntuu päälleliimatulta, draama on vailla pontta ja hahmot vielä enemmän. Myös elokuvan rakenne on hajanainen ja kummeksuttava: se haarautuu sivupoluille, ja tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä eräs pidätysaiheinen sivupolku, jossa Clint saa tuta oikeuden olevan kova myös mukaville ihmisille, on se ainoa haara joka tuo elokuvaan edes jotain tarkoitusta ja sanomaa.
Mutta kun tämän jälkeen palataan itse tarinaan tuntuu kaikki järki unohtuvan. Seuraa “jännittävä” kliimaksi, Clint liiskaa roistot ja huomaa heitä olevan vielä muutaman jäljellä, elossa! No, eipä mitään, seuraa keskustelua, kökköä draamaa ja pohjustusta — ja Clint ratsastaa auringonlaskuun etsimään loppuja lynkkaajiaan. Ja sitten lopputekstit valuvat ruudulle. Kliimaksi olikin kliimaksi. Pohjustus ei ollutkaan pohjustusta — aivan, sen tarkoitus olikin herättää katsojassa ajatuksia! Sinänsä tämä on onnistunut ratkaisu, eipä tarvitse enää seurata tylsää elokuvaa ja ainakin töksähtäen tuleva loppu on leffan ainoa yllättävä käänne.
Toisaalta, Hirttäkää heidät! jää kesken. Pahasti kesken. Töksähtävä loppu tönkölle elokuvalle. Eipä herättänyt juurikaan positiivisia tunteita. Tuntuu kuitenkin hyvältä haukkua tätä elokuvaa, vaikka sitten selän takana. Todellinen pettymys Eastwoodilta, sillä ihailen häntä todella paljon, vaikka eipä sinänsä yllätys. 1960-luvun ameriikkalainen western kun tuppasi olemaan juuri tällaista. Ehkäpä olen vain ennakkoluuloinen, mutta mieluummin nautin hevoset, revolverit ja stetsonit pastan kera.
