1900-luvulla neuvostoelokuva oli lapsenkengissään, mutta elokuvan kehitys oli päätähuimaavaa. Se oli aikaa, jolloin neuvostoelokuva alkoi tehdä todellista nousuaan, kunnes se vuosina 1919-1934 saavutti lujan pohjan maassaan. Tuolloin alkoi elokuvassa vallankumous. Vakiinnutettuaan asemansa elokuva ruoti vahvasti yhteiskunnallisia asioita, samalla kehittäen ilmaisuaan. Tuolloin montaasi oli vielä uudehko asia, jota sittemmin Sergei Eisenstein kehitti.
Elokuva nähtiin siihen aikaan mitä parhaimpana tapana levittää kommunismia ja sen sanomaa. Aate on säilynyt yhä näihin päiviin asti vahvana sellaisissa elokuvissa kuten Panssarilaiva Potemkin.
Sergei Eisensteiniä pidetään nykyään uutena Leonardo da Vincina. Eikä suotta. Ennen kaikkea Eisenstein oli elokuvan kehittäjä ja eteenpäinviejä. Hänen niin ahkeraan käyttämä montaasi toimii hänen elokuvissaan niin propagandallisena viestinviejänä kuin myös ihan elokuvan muotokielenä. Toisaalta Eisensteinin elokuvat ilmentävät ajan hengen jääräpäisiä asenteita ja luonteen lujuutta kommunismin puolesta. Ehkä tämä on edesauttanut muiden ulkomaalaisten näkemystä neuvostoliittolaisesta kansalaisesta ja sen luonteesta.
Kirjassaan Elokuvan muoto Eisenstein luonnehtii elokuvan olevan otos todellisuudesta parhaimmillaan. Hänen mukaansa mikään ei ilmaise itseään paremmin kuvan kautta kuin elokuva. Näin Eisenstein ymmärtää elokuvaa miltei dokumentaristisena ilmaisuna, jonka hän yhdistää elokuviinsa, kuten Panssarilaiva Potemkiniin kuitenkin luoden mukaan teatraalisia näkymiä. Nämä ilmaisumuodot lienevät olleet aikanaan uusia ja nerokkaita, ja niin ne ovat edelleenkin. Eisenstein maalailee tehokkaasti Venäläistä sielunmaisemaa nykyajan katsojalle samalla vieden kommunismin sanomaa eteenpäin.
Panssarilaiva Potemkinin miehistö on tympääntynyt. Ylemmät auktoriteettien riepoteltavana olleet miehet eivät siedä johtajien tyranniaa, ja nostavat kapinan johtajia vastaan. Kapina onnistuu, mutta sen seuraukset ovat tuhoisia. Odessan portailla tapahtuva jopa kansanmurhanomainen taistelu alkaa.
Panssarilaiva Potemkin on monella tapaa edistyksellinen elokuva. Montaasia käytetään paljon, kamera kuvaa suuria ihmisjoukkoja yhdellä vaikuttavalla otoksella, ja joissakin kohdissa katsoja voi jopa yllättyä kameran käytön ja sen aikaisen tekniikan toimivuudesta.
Elokuvan juoni toimii tietysti kaiken selkärankana, ja sille luonnollisesti rakennetaan muut elokuvan osa-alueet, kuten hahmojen persoona ja jne. Tämä on luonnollista, ja siksi on hieman hämmentävää kuulla Eisensteinin mielipide asiasta: Eisenstein ei uskonut juoneen. Hän ei pitänyt sitä ainakaan lähitulevaisuuden mahdollisuutena. Kirjassaan Eisenstein toteaa juonen tuottavan valkokankaalle vain ihmisiä tekemisineen ja olemisineen, eikä montaasi pääse oikeuksiinsa. Tämä on mielestäni paradoksaalinen havainto, sillä juoni, siis se mitä elokuvassa tapahtuu ja mikä on elokuvan idea, on se selkäranka jolle kaikki vertauskuvallisuus tulee rakentaa. Miten siis montaasia voisi rakentaa millekkään, kun sen tarkoitus on juuri limittyä juonen kanssa? Noh, älkäämme vaivatko itseämme tällä ja keskittykäämme olennaiseen, eli elokuvaan itseensä.
Keskittykäämme siis itse elokuvan sanomaan. Selviönä voidaan pitää, että lähtökohtaisesti Panssarilaiva Potemkin on kommunistinen elokuva ja sen tarkoituksena on kuvata vallankumousta. Tässä katsoja kohtaa ongelman; onko elokuva vain silkkaa vallankumouksen hurmoksen tuotetta, vai voisiko elokuvassa tavata analyyttisempiä puolia? Kaiken kaikkiaan elokuva tuntuu kyllä lähinnä puolustavan kommunismia, mutta tätä kysymystä mietittäessä on ei pidä unohtaa millä tavalla elokuva käsittelee sitä.
Elokuva käsittelee aihettaan vision kautta; Se on Eisensteinin oma visio siitä, miten vallankumous voisi tapahtua, ja tässä elokuva onnistuukin hyvin. Eisensteinin visio on huima, ja ottaa katsojan valtaansa kertaheitolla. Vaikka juoni on hyvin suoraviivainen, se ei kuitenkaan pääse vaivaamaan katsojaa, ja toisaalta juoni tuntuukin jäävän selkeästi taka-alalle.
Onhan tämä elokuva merkkiteos. Jokaisen sivistystä harrastavan tulisi nähdä tämä teos, ja on sanomattakin selvää, että elokuvan historiallinen arvo on mittaamaton. On kuitenkin sanottava, että välillä elokuvan ylistävä toveruus ja propaganda saattavat häiritä, mutta useimmiten ne pystyy sivuuttamaan naurahduksella. Kaikkiaan tämä on hyvin onnistunut visio vallankumouksesta, joka tarjoaa nykyajan katsojallekin laadukasta elokuvataidetta.
