Oletko valmis katsomaan kaksi ja puoli tuntia kauniita kuvia mystisestä Aasiasta? Viehätytkö pelkästään jo siitä, kun saat nähdä itämaista arkkitehtuuria? Eikä sinua haittaa, jos elokuvassa ei näytetä äijien välistä väkivaltaa, vaan tyttöjen juttuja?
Geishan muistelo alkaa totta kai päähenkilön kertojanäänellä. Hän muistuttaa, ettei hänen tarinaansa pitäisi oikeastaan kertoa, jotta mysteerit säilyisivät. Elokuvasta on älähtänyt yksi jos toinen asiantuntija, joka ei ole ollut sen sisältöön tyytyväinen. Mutta raina jatkaa leviämistään ympäri maailmaa, eikä sen mahdollisiin virheisiin tai kompasteluihin enää erikoisemmin puututa.
Leffan alussa pieni Chiyo (Suzuka Ohgo) ja hänen sisarensa Satsun erotetaan ja Chiyo myydään rouva Nittan (Kaori Momoi) taloon. Vanhempia ja omaa siskoa on ikävä, mutta minkäs teet. Köyhän tyttölapsen on opittava arvostamaan vähäistäkin armoa. Niinpä Chiyo kestää jopa raipaniskut, jotka hän saa osakseen ”isosiskonsa”, kieron ja kitkerän Hatsumonon (Li Gong) takia. Chiyo varmasti murtuisi, ellei hänen kurjaa eloaan kerran piristäisi mukava liikemies (Ken Watanabe). Miehen pieni ele saa palvelustytön haluamaan geishaksi. Sellainen, älykäs keskustelija ja kaunis katseltava, hänestä lopulta tuleekin. Chiyo kasvaa ja muuttuu Sayuriksi (Ziyi Zhang) ja imeytyy väkisin mukaan siihen henkisesti ja fyysisestikin raastavaan peliin, jota maikot – harjoittelijageishat – ja geishat pelaavat. Kaikkien koettelemustensa keskellä hän jaksaa haaveilla vain liikemiehestä, joka tavallaan muutti hänen elämänsä.
Geishan muistelmat on toki mielenkiintoinen elokuva, eikä vähintään yrityksenä selittää vanhaa geishakulttuuria. Tuhkimotarinaksi se on jännä muunnelma, joka kuitenkin jää melkein yhtä satumaiseksi kuin alkuperäinen Tuhkimokin. Tässä mielessä onkin ikävää, että jokseenkin kiehtovia polkuja vaellellut tarina luikertelee lopulta niljakkaasti hyvin tyypillisen länsimaisen sadun päätökseen.
Toinen harmin paikka elokuvassa on sen kieli. Vaikka rooleissa nähdään näyttelijöitä monesta eri maasta, tuntuisi ehkä luontevammalta, jos he puhuisivat japania murteellisen englannin sijasta. Paikoin pahastikin aksentilla ruhjottu englanti tarttuu korvaan niin ilkeästi, että se vie huomion näyttelijänsuorituksista. Hirveintä kuultavaa on rouva Nittan loputon narina, miellyttävintä liikemiehen sanailu. Ehkäpä juuri tästä syystä Ken Watanabe myös tuntuu selviytyvän muutenkin roolistaan varsin mukavasti. Kehut ansaitsevat myös Michelle Yeoh ja Li Gong, vaikka jälkimmäisen Hatsumono on kirjoitettu hiukan yksiulotteiseksi hahmoksi.
Kuvastonsa puolelta elokuva on hieno, mutta kuitenkin eri maata kuin Ang Leen Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme. Tätä elokuvaa ei voi ehkä pitää yhtä henkeäsalpaavana kuin Leen tekelettä, joka sekään ei silti välttämättä pane katsojaa sanomaan: “Ooh ja vau.” Geishan muistelmien tanssikohtaukset, loistavat silkkipuvut ja päähenkilön sinisiin silmiin liitetty vesisymboliikka tarjoavat katsojalle sellaista silmäkarkkia, että elokuva pesee ohjaajansa Chicago-musikaalin näyttävyydessä 1-0.
Yhteenvetona – postikortinkaunis elokuva, joka yrittää valottaa geishojen maailmaa helposti sulateltavan Tuhkimo-versioinnin muodossa. Tarina saattaa viedä mennessään, jos sinänsä hyvien näyttelijöiden karmaisevan murteellinen englanti ei särähdä korvaan.
