Rasisminvastaisilla elokuvilla, ja varsinkin amerikkalaisilla sellaisilla, on usein tapana sortua sentimentaalisuuteen ja sormenheristelyyn, joskus jopa varsinaiseen lässytykseen. Se on käsittämätöntä. Elokuvantekijä on hyvällä asialla ja kertoo tärkeästä aiheesta, mutta poliittisen korrektiuden nimissä ja kukkahattutätien pelossa edes silloin asioista ei saa puhua niiden oikeilla nimillä, eikä kertoa suoraan niinkuin ne ovat. Toisaalta, kun ottaa huomioon esimerkiksi sen, minkälaista kohtelua Samuel Fuller sai vuonna 1982 osakseen Valkoinen koira-filminsä tiimoilta, voiko pelokkaita varman päälle pelailijoita syyttääkään? Fullerin leffa on yksi voimakkaimmista ja tylyimmistä anti-rasismi-leffoista koskaan, mutta se hyllytettiin, näytettiin kaapelikanavilla pariin otteeseen (leikattuna) ja näki ensi-iltansa teatterissa vasta 90-luvulla, pikaisesti ja vailla huomiota. Sillä aikanaan sitä pidettiin… rasistisena. Fuller itse katkeroitui ja muutti Eurooppaan, eikä enää koskaan kuvannut elokuvaa Yhdysvalloissa.
Tarina kertoo valkoisesta susikoirasta, joka on koulutettu hyökkäämään mustien ihmisten kimppuun. Rasismi teemana ei vuonna 1982 ollut mitenkään uusi, mutta Fuller kuvaa sitä eri tavalla kuin moni ennen häntä. Elokuvassa ei näytetä rasistisia ihmisiä (tai no, yksi hyvin pikaisesti aivan loppupuolella), vaan rotusorron moottorina toimii koira. No. Jokainen katsoja tietysti hiffaa sen, ettei koira ole kykeneväinen ymmärtämään ihmisten maailmaa tai rotuteorioita. Koirat eivät vihaa. Leffan keskushahmona pyörivä otus on nuori, terve, voimakas ja älykäs valioyksilö, ihmisen paras ystävä parhaimmillaan. Mutta samalla psyykkisesti rikki, häiriintynyt ja nimenomaan ihmisen tuhoama. Ja se on vain niin pirun väärin.
Kuten yleensäkin, toisessa maailmansodassa kovettunut omapäinen ohjaaja Sam Fuller tasapainoilee jälleen eksploitaation ja rankan yhteiskuntakritiikin välimaastossa. Toisaalta b-luokkaisuus paistaa vakavassa leffassa läpi niin paljon, että meikäläistä laatutietoisempaa katsojaa saattaa jo häiritä (itse rakastan tätä b-meininkiä), toisaalta kyseessä on ihan oikeasti raju ja armoton avantgardistinen taideteos jolla on hyvä sanoma. Näyttelijätyö on läpeensä melko kehnoa, siis ihmisten osalta. Onneksi filmi riippuu paljon kuvauksen ja koiran roolin varassa. Molemmat toimivat. Fuller pakottaa kameran lähelle henkilöitään, ennen kaikkea ongelmakoiraansa. Draamaa tehokkaasti alleviivaavat hidastukset on heitetty sekaan juuri oikeissa kohdissa eikä niitä ole käytetty liikaa. Maestro Morriconen musiikit säestävät tapahtumia kun ne matkaavat kohti vääjäämätöntä loppuaan.
Fullerin leffoissa mikään oli harvemmin mustavalkoista (heheh), ei tälläkään kertaa. Ylempänä puhuin siitä, että valkoinen tappajakoira edustaa elokuvassa rasismin ilkeintä huipentumaa; vihan riivaama ihminen on saanut viattoman ja vihaan kykenemättömän luontokappaleen samaan tilaan, riivannut ja pilannut sen. Tässä piilee monisyisen leffan vahvuus myös toiselta kantilta; koira on myös ehdottomasti leffan perimmäinen uhri. Viimeiset kuvat, leffan päättävät kamera-ajot näyttävät sen meille sen kipeämmin ja kouriintuntuvammin kuin miten moni tunnustetumpi elokuva on pointtinsa todistanut. Edes koko teema hyökkäyskoirista ei ole aivan yksinkertainen; eläin myös pelastaa Julien valkoiselta raiskaajalta kohtauksessa, jonka moraalisesta oikeutuksesta ja tarkoituksenmukaisuudesta on kiistelty esim. internetissä tappiin saakka.
White Dog ei varmasti pure (hehehehe) kaikkiin katsojiin täysillä. Joku saattaa jopa loukkaantua sen käyttämistä metodeista tai tahallaan väärinymmärtää sen tematiikan. Joillekin se saattaa olla liian armoton ja ”in-your-face”, ja joillekin ehkä yksinkertaisesti jopa liian halpa. Mutta jos kiinnostaa antaa mahdollisuus palaselle oikeaa, haastavaa elokuvataidetta, jota ei todellakaan ole pureskeltu valmiiksi, istutettu muottiin, kiillotettu päältä ja tarjoiltu liukuhihnalta Pepsodent-hymyn kera, suosittelen tutustumaan.
